tiistai 16. marraskuuta 2010

Elokuva: Youth in Revolt, USA 2009


Ohjannut: Miguel Arteta

Nimekkäitä henkilöitä aina Steve Buscemista Ray Liottaan. Michael Cera oli taas niin michaelceramaisessa leffassa ettei mitää määrää. Tää oli niin mukavaa ajankulua. Ei tarvinnu kauheesti miettiä mitään, anto vaan tarinan viedä mukanaan.

No, oikeestaa tarina ei ollu kovinkaan kaksinen, mut alkuhärdelli oli hyvä, ehkä leffan paras osa. Se, ku ne rakastuu ja toinen osa tarinasta on sit se ku Nick yrittää todistaa, että se on Sheenin Francois. Nyt ku tarkemmin ajattelee niin olihan tää aika sillisalaattileffa. Mut ei mauton, en tykkää mauttomista leffoista, joitain ne saattaa kiinnostaa mut mä en ehkä sillä hetkellä olis jaksanu sellasta. Joskus pidin American Pie -leffoja mauttomina, no onhan ne sitä: paskan syömistä ja päähän kusemista ja sen sellasta. Se siitä.

En lähe tätä analysoimaan sen tarkemmin, koska yksinkertasesti en halua ajatella kaikkia epäkohtia sen syvällisemmin. Se veis tän tarinan tai oikeestaa tän leffan lumon ja haluan ajatella et se oli kivaa ajanvietettä. Hauskoja juttuja, mut jossain kohti ehkä vähän yliampuva ja sillä Sheenin veljellä ei kyllä ollu mitää roolia tässä. Se ei sopinu kuvaa ollenkaa, mut ehkä se oli kiihkouskonnollisten vanhempien musta lammas. Puhumattakaan Ray Liottasta, tuli mieleen se leffa Unlawful Entry vuodelta 1992. Ilmeisesti siinä piili jonkinasteista parodiaa.

Mut joo, aloin kuitenkin analysoimaan, mut edelleen sanon et ihan mukava ajanviete, ja löyty tästäkin leffasta "se kohta", joka pitää kelata uudestaan, kahdesti. Ja silti naurattaa. Sitä tapahtuu äärimmäisen harvoin enää nykyää, mut joskus joku kohta onnistuu siinäki.

lauantai 13. marraskuuta 2010

Elokuva: Inglourious Basterds, USA 2009


Ohjannut: Quentin Tarantino

Tän leffan jälkee päätin, etten kato enää ikinä Tarantinon leffoja, ainakaan yöllä, ainakaan yksin, ainakaan pimeässä, enkä herkässä mielentilassa. Just kun on muutenkin univaikeuksia niin viiminen mielikuva oli.. autch.

No joo, yöstä on selvitty, muistaakseni ilman painajaisia, tosin heräsin yöllä niinku kuuluu, mutta mutta.. Mieleen tulee: Taattua Tarantinoa, mut mä luulen et mä oon kuluttanu jo sen fraasin loppuun, ainaki loppuvuodeks, joten sanon että oli tarantinomainen elokuva. Se kuvastaa mulle hyvää musiikkia, paljon verilöylyä, omintakeisuutta, mikään ei mee niinku "pitäisi" mennä, vaan niinku Tarantino sen sanoo. Ja sitte sellanen tietynlainen juonettomuus. Mä en koskaan oikeen tunnu pääsevän sellaseen mielentilaan että olipa hyvä juoni. Se jää jotenkin keskeneräseks tai sitten ilman pointtia. Ja ehkä se on just se, miks Tarantinon pätkät on niin tarantinomaisia.

Täs oli taas monta yhteennivoutunutta tarinaa, vastakkainasettelua, räiskintää, verta, silpomista, huumoriakin, mut ehdottomasti vahvuus on pitkät kohtaukset, joissa jo kerkee unohtamaan että mikä tässä nyt olikaan se alkuperä.. Älykäs elokuva, jopa niin älykäs et mä en kykene yltämään siihen näin nopeasti katsomisen jälkee. Ja jonkinlainen analysointi tuntuu olevan täysin mahdotontakin, jotenkin jäi tosi sirpaleinen mielikuva. Mut se mikä eniten pisti silmään oli se älykäs etsivä, joka puhu sujuvasti vähintää neljää eri kieltä ja sai paljastettua monia ihmisiä, et se loppujen lopuks oli niin tyhmä, et luopu kaikesta patrionismista, jonka turvin se oli tehny töitä uskollisesti vuosikausia ja luotti vihollisiinsa. Se oli ehkä koomisinta, mut se oli jo niin typerää et voiko se olla mahdollista, vai haluttiinko sillä kertoa jotain hyvin yksinkertaistetusti?

Vaikka juoni tai juonettomuus on hukassa ja palaset irrallisia, nautin Tarantinon elokuvien katsomisesta suunnattomasti, etenkin näiden viimeisimpien, ehkä mä oon ite kypsyny jotta osaan nähdä niissä jotain muutakin ku kivoja kohtauksia, tai sit olin yksinkertasesti liian nuori, kun Jackie Brownit ja Pulp Fictionit on tullu, vastaanottamaan tarantinomaisuutta. (Tosin Reservoir Dogs oli vaan yksinkertasesti huono.)

perjantai 5. marraskuuta 2010

Sophie Kinsella - Muistatko minut?

Kun Lexi Smart herää sairaalassa auto-onnettomuuden jälkeen, hän luulee yhä elävänsä vuotta 2004 ja olevansa 25-vuotias huonohampainen konttorirotta, jolla on katastrofi poikaystävänä. Hän ei ole uskoa korviaan kuullessaan, että tosiasiassa vuosi on 2007, hän 28-vuotias kaunis osastonjohtaja – ja naimisissa hyvännäköisen miljonäärin kanssa. Miten ihmeessä hän on saanut kolmessa vuodessa unelmaelämän?

Lexi tosin ei muista tapahtuneesta mitään. Kaikki on kuitenkin varmasti ihan ihanaa, hän uskoo, kunnes saa tietää, että vanhat ystävät vihaavat häntä ja kilpailija kärkkyy hänen työtään. Sitten kuvioihin ilmestyy boheemi komistus, joka pudottaa vielä yhden uutispommin hänen niskaansa!

***

Taattua Kinsellaa! Tykkäsin kovasti, varsinkin lukuvaiheesta. Oli kiva pitkästä aikaa uppoutua, eikä suuremmin ajatella mitään lukiessa. Tykkäsin ideasta, toteutuksesta, eli siis kerronnasta. Kinsellalla on taito tai sitten suomentajalla on taito kirjottaa juttuja hauskasti :). Ja sitte mä tykkään siitä, että vaikka tää on suht kevyttä niin silti siellä lopussa on joku ihan mahdoton tilanne, joka pakottaa ottamaan selvää et miten kaikki selviää. Yleensä ei ihan niin ku mä oisin kuvitellu, mut se on aina plussaa :D

Mua sit voi lukiessa mietityttämään se, et miten se oli mahdollista, että se oli niin tuntematon henkilö, tai ihan itselleen tunnistamattomaks muuttunu kolmessa vuodessa. Pähkäilin sitä, et mikä sen mahto aiheuttaa. No, aika löyhä syy sitte käviki ilmi. Ja kun se selvis, mietin et miten joku kestää sellasta, kaksoiselämää, joissa "persoonat" on aivan ku yö ja kuu toisiaan kohtaan. Uskomatonta, mut hei, eiks kirjoissa ja leffoissa kaikki oo mahdollista ja kaikki keinot sallittuja :D

Se oli mukava "välipala" näiden "raskaiden" teosten keskellä. Ja siis tällä hetkellä mulle ei tarvii olla kovin raskasta ollakseen raskasta luettavaa. Jos hiukankin joutuu pähkäilemään mitä lukee niin son moro. Peli on jo menetetty. Vaikka tykkään pohtia ja funtsia ja miettiä, niin silti tekstin tulee olla sujuvaa, helposti ymmärrettävää.