Elokuva: Cape Fear, USA 1991

Ohjaus: Martin Scorsese

IMDb: Cape Fear

Mä näin pienen pätkän tästä viime kesänä YouTubesta, ja mä en millää muistanu et oliko se Cape Fear, ei ei se tainnu olla, ja sit päätin et katon et oliko se sittenkin, ja olihan se :D

Tää kuuluu niihin klassikoihin, jotka jokaisen tulis ainakin tietää, jollei oo nähny. Ensiks mun on sanottava et meinasin tulla hulluks sen musiikin kans. Koko ajan paukutettii niit torvii ihan sairaan kovaa ja se musiikki alko olee jo häiritsevällä tasolla, eikä suinkaa lisänny leffan kohtausten tiivistä tunnelmaa.

Siks toiseks täs oli sellasta jotain kubrickmaista tai jotain mikä mun mielestä ammuttii vähän yli. Ei niitä lähikuvia olis tarvinnu olla ihan 9/10 osaa ajasta. No, ei sentää, mut kuitenkin koko ajan zoomi kävi ja sit taas laskettiin hikipisaroita Nolten otsalta.

Näyttelijäsuorituksista mun on ihan pakko sanoo, et olin vaikuttunu. Jessica Lange veti vähän skitsahtavan vaimokkeen roolin aivan sairaa hyvi. Ja Bobby, oi Bobby, suhun voi niin luottaa, et petä koskaa. Mikä suoritus psykopaattina. Mä vähän jo samaistusin siihen, taitaa olla itelläki taipumusta... :D

Mut se mua jäi vähän häiritsemää oli se, et no okei, vika voi olla mussa, mut jotenkin De Niro sai mut vakuutettua melkein Cadyn syyttömyydestä, tai no ei syyttömyydestä, mut mä olin jotenkin ihan varma et siel on jotain joka oikeuttais sen vainoomisen ja takaisinmaksuuaikeet, mut ei siel sit ollu sellasta kovin vakuuttavaa ja vedenpitävää juttua, jonka takia olis kannattanu tollasee vainoamiseen ryhtyä. Ehkä se on tietysti ollu eri vuonna -77, mut.. nii. Eli toisin sanoen (siis suomeks :) mä hämmentysin siitä ku vakuuttaa yhtä ja tekee toista, et se selkeä näkemys jäi hahmottumatta siitä et Cady oli psykopaatti, loppuun asti. Piste. Ei ollu mitää muttaa tai jossii. Mut ilmeisesti sen tarkotuksena oliki herättää hiukan hämmennystä.

Audrey Niffenegger - Aikamatkustajan vaimo

"Tämä on tarina Claresta, punatukkaisesta taideopiskelijasta, ja Henrystä, seikkailunhaluisesta ja boheemista kirjastonhoitajasta, jotka ovat rakastaneet toisiaan koko elämänsä. Kun he tapasivat ensimmäisen kerran, Clare oli kuuden vanha, Henry kolmekymmentäkuusi.

Kun he menevät naimisiin, Clare on kaksikymmentäkolmevuotias, Henry kolmekymmentäyksi. Mahdoton yhtälö? Ei, vaan totta, sillä Henry on ensimmäinen ihminen, joka kärsii aikasiirtymähäiriöstä: hän tempautuu tahtomattaan nykyhetkestä menneisyyteen tai tulevaisuuteen, varsinkin kokiessaan tunnemyrskyjä. Omista häistäänkin hän katoaa hetkeksi, mutta palaa juhlapöytään, tosin jollain tapaa vanhemman ja aikuisemman näköisenä.

Kaikki katoamistemput eivät kuitenkaan suju yhtä mallikkaasti. Syntyy sekä hillittömän hauskoja että sydäntä raastavia tilanteita. Vaikka Clarella ja Henryllä on kestämistä vaikean sairauden aiheuttamissa kommelluksissa, he yrittävät sinnikkäästi elää normaalia nuorenparin elämää. He käyvät töissä, kokkailevat, huvittelevat ystäviensä kanssa ja unelmoivat lapsista. Heidän intohimoinen rakkautensa kantaa heitä yli aikarajojen ja saa heidät lopulta uhmaamaan kohtaloa."

***

Mä en voinu sille mitään, mut mä vertasin tätä jossain kohti Pieneen lankakauppaan, joka oli kans sen kirjailijan esikoisteos, paksu ku mikä ja paljon tavaraa. Silti, tää oli laadukkaampi, mut lähestulkoon yhtä sekava, mut ei kuitenkaan niin ahdettu.

Alku oli sekava, joka sai mut tuskailemaan ymmärryksen kanssa ja monen monituista kertaa hoin itelleni "onpaa tää tyhmä". Mut kaikkein parasta koko tarinassa oli Claren lapsuuden kuvaus ja se, miten Henry tuli aina mistäkin ajasta eikä ollu halukas puhumaan tulevaisuudesta, joka oli siis Henryn nykyisyyttä.

Mut jahka päästiin "nykyhetkeen" ja koko ajan kuvaus kulki kuitenkin Claren näkökulmasta, alko alamäki. Mä en ymmärtäny ollenkaan miks siihen lapsensaantiin piti käyttää niin paljon sivuja, muut asiat kokonaan huomioonottamatta. Ja siks toiseks, aika alko kulkee yhtäkkiä niin nopsaan, et ei jääny paljon mistä kertoa, ainakaan mistään muusta ku niistä keskenmenoista. Sit mua häiritsi sekin, et Charisse ja Gomez oli yhtäkkiä saanu kaks lasta ja kolmas jo tulossa, ihan out of the blue.

Ettei menis liian kriittiseks niin mä ymmärrän, et on vaikeeta kirjottaa niin laajasta aikajanasta koherenttia teosta, mut jotenkin mua häiritsi ihan yltiöpäisesti asioiden mainitseminen kerran ja sit ei mitään. Miks ylipäänsä mainita, jos ei sillä oo mitään tekemistä minkään kanssa. Ja miten Henry yhtäkkiä oli hommannu ajokortin ja ajeli mielellään keskellä yötä, kun siihen asti ei ollu ollu mitään intressiä, koska se oli niin traagisesti menettäny äitinsä auto-onnettomuudessa?

Ihan viihdyttävä toki, mut alku (intron jälkeen) oli teoksen paras osa. Siitä asti alko menemään huonompaan suuntaan.

Elokuva: Eternal Sunshine of the Spotless Mind, USA 2004

Ohjaus: Michael Gondry

IMDb: Tahraton mieli

On vähän aikaa viime postauksesta. Olin tosiaan yhessä leikkauksessa ja siitä toipuminen äidin luona vei jo itsessään voimat :D Sitte oli kauhee pänttääminen tenttiviikkoon, joka on siis nyt intnsiivisimmillään, joten mikä muu aika olisikaan oivaa postausaikaa :D

Tää oli erikoinen, pakko sanoo Nostattaja, koska tässä oli paljon nimekkäitä henkilöitä, mutta EI juurikaan sitä hollywoodimeläpaskaa, johon oon niin sydänjuuriani myöden kyllästyny. Avatarin ajatteleminenkin saa mun verenpaineen kohoamaan.

Mut tää oli ihan eri maailmasta. Hiukan sekavan olonen, mut sopivasti, sai ite laittaa palaset paikoillee eikä kaikkia asioita selitetty kädestä pitäen, niinku jenkkileffoilla yleensä on tapana. Ja itse tarina oli aivan lumoava. Intro oli suhteellisen pitkä, joka teki ymmärtämisestä ja palojen kokoamisesta hankalaa, mut se oli tosi onnistunu kokonaisuutta ajatellen.

Pakkohan tässä oli tirauttaa kyynel jos toinenkin, mut ei imelyyden takia, koska tässä ei sitä ollu, vaan sen takia, et huolimatta siitä miten nää tyypit taisteli rakkautta vastaan, sitä vastaan ei voinu taistella. Rakkaus voitti. Ja tästä päästäänkin sellaseen sloganiin joka ei oo mun, en tiedä kenen se on, mut yks johtotähdistä mun elämässä: Jos kaks ihmistä on tarkoitettu toisilleen, mikään mahti maailmassa ei voi heitä erottaa. Ja jos kaks ihmistä ei ole tarkoitettu toisilleen, mikään mahti maailmassa ei voi heitä yhdistää. Tää jälkimmäinen on ainaki toteutunu mun elämässä, monta kertaa :)

Aivan ihana, sekava, erikoinen... Nostattaja! :)