Hilja Valtonen - Nuoren opettajattaren varaventtiili

"Nuori opettajatar on sirpakka savolaistyttö Liisa, jonka kohtalo lennättää kansankynttiläksi kauas kotoa Pohjanmaan Latomereen. Varaventtiili on hänen päiväkirjansa, Liisan uskollisin ystävä, jolle hän vuodattaa murheensa ja riemunsa, erimielisyydet koulun johtokunnan kanssa, vahingonilon, kun paikkakunnan tytöt kadehtivat hänen valloitustaan, ja suuren, salaisen sydänsurun..."

***

Niinku tapana on, en taaskaan lukenu takakantta ennen lukemista, ja jotenkin kuvittelin et varaventtiili olis ollu jotain muuta ku vaan päiväkirja :D Hyi mua :D

Anyway, Valtosen tapa kertoa tarinaa ja se huumori on vallottanu mut jo Vaimokkeessa, mut tää oli viel parempi. Ehkä siks, kun mulla oli jo ennakkokäsitystä siitä mitä tuleman pitää. Eikä pettäny. Päinvastoin, kun kerran tiesin jo mitä tuleman pitää niin pääsin täysin rinnoin nauttimaan kaikesta siitä mitä kertomuksella ja kerronnalla oli tarjottavana.

Melkein aloin jo itekin pitämään päiväkirjaa. Mun päiväkirja ei kylläkään olis täynnä näin tapahtumarikkaita ja hauskasti kuvattuja tapahtumia ja sattumuksia.

Joka tapauksessa, mä viihdyin Liisan varaventtiilin lukemisesta. Henkilöhahmot oli mukavia, jokanen vähän omanlaisensa, ja musta on niin ihanaa lukea rivien välistä sen ajan yhteiskuntaa ja kurkkia millasta on ollu ennen. Ennen nykypäivää, jossa lähes kaikki siihen aikaan ansaituista asioista on tänäpäivänä melkeinpä itsestäänselvyyksiä.

Mä kadehdin päähenkilöä. Sellasta taipumattomuutta ja rehellisyyttä, jota se kuvasti. Kuinka mä haluaisinkaan olla yhtä kova ja taipumaton. Mut ehkä nykypäivän kasvatti, jonka on kasvattanu lähinnä jenkkileffat ja -tvsarjat, on taipumaton hiukan toisenlaisissa asioissa ku mistä tässä on kyse. Ja ah, miten ihanaa viihdettä. Jos Vaimokkeessa näin sieluni silmin vanhan kimeän patinan täyttämän suomielokuvan niin tässä sitä ei tullu. Mikä on hyvä asia, koska se edusti silloista ennakkoluuloa ja -käsitystä joka mulla oli kun Vaimokkeeseen tartuin.

Ainiin, tää oli siis elokuun kirjavalinta lukupiiriblogi:ssa.

William Faulkner - Kun tein kuolemaa

En löytäny suomenkielistä etukantta enkä minkäänlaista takakannen tekstin kaltaistakaan :D Joten nyt täytyy tyytyä olemaan ilman :).

Siis tää oli kans yks lukupiirikirja, ja aivan varmasti olisin jättäny kesken jos ei olis ollu, kun meinasin muutenkin et jätän, mut oli kuitenkin pakko saada tietää miten se päätty. Eikä tää ollu ees mitenkään paksu, vaivaset 202 sivua. Mut teksti oli niin sekavaa ja kerronta vielä sekavampaa. Mut sehän on Faulkneria.

Joka tapauksessa tää on tragikoominen kuvaus senajan maalaisista. Jopa hyvin tyhmistä tai hulluista ihmisistä. Hienosti ne ihmisten kuvaukset kuitenkin kietoutu toisiinsa, jahka niissä kuvauksissa alko olee selväpiirteisempää tekstiä.

Tässä oli niinkin lyhyeks ja pintapuoliseks kerronnaks hyvin monta kerrosta, jotka jopa minä huomasin :D Siis Addie Bundren, vainaja, oli tän kertomuksen ydinkohta ja kaikki muut kietoutu just sen ympärille, vaikka se oli jo kuollu (tais se kuolla siinä aika alussa vasta).

Päällimmäisenä mul on mielessä jotenkin, et Addie makso velkansa antamalla miehelleen Anselle lapsia ja jotenkin näin "oikeutti" sen, että synnytti toisen miehen lapsen. Ja taas Anse makso velkansa Addielle tuomalla tämän ruumiin Jeffersoniin joka taas puolestaan "oikeutti" tämän ottamaan uuden vaimon heti kun vanha oli kuopattu.

Mieluisin hahmo oli kyllä ehdottomasti Jewel. Nimensäkin poika oli saanu ku oli kova (itsepäinen) ku timantti. Kielenkäyttö oli aika raakaa ja teot vielä raaempia, vaikka toisaalta pelastihan hän äitinsä vedeltä ja tulelta. Vaikka tässä annettiin ymmärtää, ettei Jewel rakastanu äitiään, mutta äiti sitäkin voimakkaammin poikaansa.

Vaikka sisaruksia olikin paljon, jotenkin jokasella oli oma tarinansa kerrottavana, joka eheytti kerronnallisesti Bundrenien perheen. Vardaman, joka sai kalan, Cash, joka veisti äitinsä arkun, Darl, joka oli omalaatuisin, Jewel, joka oli hiomaton timantti ja ainoa tyttö Dewey Dell, joka oli raskaana ja halusi lapsesta eroon muiden tietämättä. Ja kaikkein paras oli kyl ehkä isä, Anse Bundren, joka oli aika tyhmä ja itsepäinen, vähän niinkun ei olis osannu tehä päätöksiä itsenäisesti, vaikka teki kaikkensa saadakseen uudet hampaat, ja näköjään myös uuden vaimon.

Tää oli omalaatuisin teos piiiitkään aikaan ja herätti ajatuksia.

Alex Garland - Laguuni

"Rähjäinen majatalo pilvenhuuruisessa Bangkokissa. Viereisessä huoneessa makaa kuollut narkomaani ja oveen on kiinnitetty saaren kartta. Ihmiset puhuvat laguunista, joka on täydellinen paratiisi. Kukaan ei tiedä sen tarkkaa sijaintia. Richardilla on kartta ja hän kaipaa seikkailua. Ja sitä hän saa."

***

Tuli luettua tää jo muutama päivä (viikko(?)) sitten, mut olin pari päivää keskellä järveä ja tenttiinki piti lukea ja ja ja.. No nii selitykset siksee.

Mä oon joskus nähny tän leffan, olin sillon aikkast nuori (nuorempi!) ja muistan sen verran et ajattelin et onpa tää tyhmä. Mut nyt ymmärrän, etten ollu kovin avoin ja ymmärtäväinen. Realistisuus oli ilmeisesti ainoa jonka jotenkuten ymmärsin siihen aikaan. Mut täytyy sanoa, et aika hyvin tämäkin sai realistisia piirteitä, tai siis uskottavasti kerrottu tarina.

Kuvailtu hirveen hyvin miljöötä (vaikken tajunnu ihan sataprosenttisesti kaikkea), mut mikä hienointa oli se miten ihmiset ja niitten aivotuksia oli kuvattu. Miten laguuni jotenkin mystisesti sai ulkomaailman kadottamaan merkityksensä ja ainoa tarkotus elämällä oli suojella sitä ja sen salaisuutta, joka siis oli että se itse laguuni oli se salaisuus.

Just, tän takia mä oon vetkuttanu tän postausta, kun ei oikeen ajatus kulje :D

Joka tapauksessa tää oli hieno kuvaus, hieno tarina ja uskottavasti kerrottu. Sanoisin jopa et täs oli maagisrealismin piirteitä voimakkaasti. Aika brutaali loppujen lopuks, mut sen pystyn hyvin ymmärtämään, että ihminen on ihmiselle susi. Se paisto kyllä vahvasti rivien välistä. Ja tätä oli vaikea jättää kesken, joten se tuli aika nopeesti luettua.

Hieno esikoisteos Garlandilta. Palkintojensa arvoinen varmasti.

Sofi Oksanen - Baby Jane

"Mitä tapahtui Pikille? Vitsimaakarille, jolla oli itkevän ilveilijän ääni, joka sokeutti, petkutti ja peitti kaiken sen, minkä hän halusikin olevan näkymätöntä itsessään. Miten kaupungin coolein lepakko päätyi vangiksi omaan kotiinsa, näkemään lähes nälkää?

Ongelmaan, joka ei ole hallittavissa, on vaikea saada apua. Sillä on kuitenkin nimi. Tautiluokitus F-41.0.Pikiä yrittävät pitää pystyssä tyttöystävät. Nykyinen, tarinan minäkertoja, ja ex Bossa, jotka huolehtivat hänestä monin tavoin. Se on virhe. Mutta niin on myös minäkertojan ja Pikin suhde, jossa oikeat sanat osuvat vääriin paikkoihin ja väärät oikeisiin. Siitä irtautuminen on veristä."

***

Tuli luettua ensimmäinen Oksanen parvekkeella yhteen soittoon. Siis ei Oksasen ensimmäinen romaani vaan mun ensimmäinen lukemani Oksasen romaani :)

Mun olis tavallaan ollu hyvä lukea tää pari vuotta sitten kun omat häiriöt oli silmäänpistävät, vaikka toisaalta ehkä hyvä niin kun ottaa huomioon miten kirja loppu.

Kummallisinta tässä on se, et vaikka mä oon ite jotenkuten pystyny menemään kauppaan, juosten kumpaankin suuntaan kylläkin, niin taisin silti samaistua enemmän kertojaan. No ehkä siks, kun Piki ei kuitenkaan päästäny lukijaa lähelle, joten piti tyytyä ulkopuolisen kuvaukseen tilanteesta. Ja mulle sellanen avuttomuuden tunne kun toinen kärsii ja noin, on hyvin tuttua. Mut kaikesta huolimatta mä en voinu sille ajatukselle mitään, et miksei se ottanu sitä apua vastaan, vaikka toisaalta jonkun verran ottikin, mut silti, oli niin paljon vielä mahdollisuuksia.

Rakkaustarina, joka muistutti vähän Sid ja Nancyä, mut joka kuitenkin jäi pikkasen avonaiseks, tai ehkä se piti osata lukea rivien välistä. Mulle ei ihan selvinny Pikin tunteet kertojaa kohtaan, tai ehkä sekin piti osata lukea rivien välistä.

Joka tapauksessa kirja oli mukavalukuinen ja tarinassa oli rakkaustarinan lisäks kiedottu sairauskertomus ja musta on hienoa, että tästäkin uskalletaan kirjoittaa, kun en nyt ihan heti muista, että olis tällanen aihe vastaan kävelly. Se, että uskalletaan puhua ja kirjottaa tästä tuo vertaistukea niille, jotka ei sitä lääkäreiltä saa, mutta kaipaavat sitä kipeästi.