Narkissos on Mariabronnin luostarikoulun opettaja, sittemmin munkki ja apotti. Ylivoimaisen älynsä ja lahjakkuutensa tämä vakava, askeettinen mies on omistanut hengellisen elämän palvelukseen ja viettää päivänsä luostarin hiljaisuudessa.
Kultasuu on Narkissoksen oppilas ja ystävä. Hän on säteilevän elinvoimainen – uneksija, runoilija, rakastaja. Opettajansa kannustuksesta Kultasuu lähtee luostarista. Hän vaeltaa aisti-ilon ja kuoleman maailmassa, naisten himoitsemana ja naisia rakastavana, kokee kodittoman ilot ja surut, vapauden ja yksinäisyyden, tappaa ja varastaa, ajaa takaa pakenevaa täydellisyyden kuvaa, kaiken käsittävää äitihahmoa. Hänestä tulee viimein kuvanveistäjä.
Henki ja aine, ajattelija ja taiteilija, järki ja tunne toimivat vastavoimina tässä keskiaikaan sijoitetussa värikylläisessä romaanissa, joka kahden täysin erilaisen miehen kautta valaisee ainutlaatuisella tavalla ihmissielun maisemaa ja sen ikuista kaksijakoisuutta.
***
Tää oli lukupiiriblogin helmikuun kirjavalinta, tai siis me saatiin ihan itse äänestää :). Ja kerrankin se voitti, jota mä äänestin :)).
Joo, asiaan. Mä tykkäsin ihan hirmuisesti heti alusta lähtien tästä teoksesta. Siitä miten se oli kerrottu ja kieli oli aivan omaa luokkaansa. Kääntäjän kirjotusvirheet kyllä kieltämättä latisti vähän tunnelmaa.
Kuitenkin, aihe oli tuttu, mut harvoin oon kohdannu niin suoranaista aiheen käsittelyä. Vastakkainasettelut oli hyvin vahvasti esillä koko ajan ja monia vastakkainasetteluja, kaksijakoisuutta kuten takakansi kertoo.
Mä en voinu olla samaistumatta näihin kahteen omalaatuiseen henkilöön. Narkissos oli hyvin hyvin älykäs ja silti koki että tämän tie kulkee hengen polkua. Sitten oli Kultasuu, joka ihaili Narkissoksen omistautumista, kadehti tavallaan sitä, että toisella on erityinen suhtautuminen siihen omaan juttuunsa jota itsellä ei ole. Ja Kultasuu luuli ja uskoi että hänkin voi tehdä siitä oman juttunsa tai että se sitä on. Mutta Narkissos avaa Kultasuun silmät ja hän muistaa äitinsä, jota lähtee etsimään maailmalta, kuvainnollisesti.
Kaks täysin erilaista ja kuitenkin niin samanlaista hahmoa. Samanlaisia siinä, että oli se oma juttu mikä hyvänsä, sille tulee olla uskollinen, muuten ei elämässä oo mitään pointtia. Siihen osasin kyllä samaistua. Ite oon ettiny kaikki mahdolliset polut, eikä oikee ykskään tuntunu omalta, ennen ku nyt vasta aikuisiällä, mutta paljon on kärsitty tullakseen siitä tietoiseksi, ihan kuten Kultasuukin. Mutta kuitenkaan henki-maallisuus ei välttämättä oo ristiriidassa keskenään. Nää kaks hahmoa edusti mulle näiden ääripäitä, mutta mun elämässä näitten kesken vallitsee tasapaino, oonkohan mä sitten niitä talonpoikaistyttöjä, jotka on kahlehdittu johonkin tiettyyn paikkaan, mutten silti oo kahlehdittu ruokakelloon. Kyllä varmaankin, koska kuitenkin tällasessa yhteiskunnassa sitä elää, jossa on ihan luonnollista että on katto pään päällä, vaikkei se ookaan itsestäänselvyys.
Miellyttävä lukukokemus ja hassuinta tässä oli se, että mulla oli kanssa sellanen painos jossa oli kolme Hessen kirjaa, ja luulin et siin on vaan se yks ja ajattelin et eihän mulla oo mitään tsäänssejä saada tätä loppuu ennen kymmenettä päivää, mut sit yhtäkkii tuliki loppu vastaan :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti