tiistai 29. maaliskuuta 2011

Harper Lee - Kuin surmaisi satakielen


"Kahdeksanvuotias Scout kasvaa isänsä ja veljensä kanssa 1930-luvun Alabamassa, Maycombin kaupungissa. Aurinkoiset kesäpäivät ovat täynnä sopivan kokoisia seikkailuja, ja Scout opettelee elämää pienin askelin. Mutta kaupungin uneliaan pinnan alla kytee patoutunutta vihaa. Scout on autuaan tietämätön turvallisen maailmansa ristiriidoista, kunnes eräs oikeudenkäynti paljastaa kotikaupungin todelliset kasvot. Nuorta mustaa miestä syytetään valkoisen naisen raiskauksesta, ja Scoutin isä ryhtyy puolustamaan häntä. Ennakkoluulot ovat syvään juurtuneita, ja moni haluaa jakaa oikeutta myös tuomioistuimen ulkopuolella. Scout joutuu kohtaamaan asioita, joita ei vielä pysty ymmärtämään. Edessä on kasvun aika. Harper Lee kuvaa lempeällä viisaudella kasvamisen kipeyttä ja todellisuuden kohtaamista. Kuin surmaisi satakielen on lumoava tarina kasvamisesta, omastatunnosta ja oikeudenmukaisuudesta."

***

Mä oon pitkään halunnu lukea tän. Musta tuntuu, että mä sanon niin joka kerta, mut niin se vaan on :) Joka tapauksessa tää oli mulla kerran aikasemmin lainassa, mut en sit lukenutkaan sitä ja myöhemmin lukasin hiukan aiheesta ja totesin et no hyvä etten tuhrannu siihen enempää aikaa. Mutta kas kummaa, tilaisuus tarjoutui ja luin, ennakkoluuloista huolimatta ja niin, mä luin yömyöhäsellä koska mun oli pakko saada tietää mitä sit tapahtu..?

Okei, siis lähtökohta oli se, että mä luulin, että tässä on joku tylsä pitkäveteinen teema. Mutta kas kummaa, ei ollutkaan ja vaikka tarina eteni hitaasti, musta oli ihanaa lukea Finchin lasten elämästä, etenkin kun ottaa aikatekijän huomioon. Kirjahan on vuodelta 1960 ja sijoittuu 1930-luvun Alabamaan. Myönnettäköön, mulle tuli taas kerran ristiriitaisia fiiliksiä, tahtooko se Scout oikeesti hienoks naiseks vai sanoko se niin vaan ja muutenkin mulla meni miss Maudet ja miss Stephaniet vähän sekasin. Joten, kieltämättä aikatekijä oli tällaselle vuostuhannen vaihteen vekaralle vähän outo. Ja välillä tuli sellanen olo, et hei hetkinen, missä nyt mennään ja mistä oikeen on kyse.

Joka tapauksessa, tarina oli raastava ja vaikka sen tiesi etukäteen niin silti se epäoikeudenmukaisuus ja tekopyhyys oli karseeta lukea, saati kuvitella, että se on joskus ollu todellisuutta. Sitä mä tuskin tulen koskaan tajuamaan ja käsittämään. Osaa taas himpun verran enemmän arvostaa sitäkin tasa-arvoa, joka tässä yhteiskunnassa vielä vallitsee.

Mut kaikkein sulosinta tässä kirjassa oli Boo Radley. Ja se miten se siellä nurkassa hämärässä kökki ja ku Scout näki sen niin sano "Hei, Boo". Se oli niin sykähdyttävää, et voisin jäädä siihen olotilaan, minkä se herätti vähän pidemmäkski aikaa. Kaiken kaikkiaan oli hieman sekava ja laaja-alainen siinä mielessä, et mulla kävi monta kertaa mielessä, et mikä tässä nyt olikaan se varsinainen aihe, mut mä tulin siihen lopputulokseen et tarinoita oli monta, kertojia vain yksi ja lopputuloksena oli sympaattinen ja brutaali kaaos harmonian keskellä.

lauantai 12. maaliskuuta 2011

Minna Canth: Anna-Liisa


Tarvinneeko kyseinen teos mitään takakannen tekstejä, vaikka olisin sellaisia löytänytkin? Tuskinpa. Veikkaan että jokaisella on joku sana sanottavana, aina pakkoluettamisesta syntyvistä kommenteista syviin analyyseihin.

Mä diggaan näytelmiä. Luin elämäni ensimmäisen näytelmän viime kesänä ja mä tykästysin. Mutta kokemuksista huolimatta huomasin miten tiukassa aikaisempi ennakkoluuloinen asenne mussa vielä asustelee. Ensimmäinen reaktio: eih, näytelmä. Kunnes sit muistin et ainii, mähän tykkäänkin näistä. Ja taas hyvä muistutus siitä että miksi niin on.

Ensinnäkin näytelmämuotoinen kerronta luo aivan omanlaisensa asetelman tarinalle. Siitä puuttuu kokonaan kertoja, joten kertojan luoma mielikuva jää pois, tää on siis plussaa, koska se mitä tarinassa on ja tapahtuu on siinä, niinku joku taideteos, se on siinä ja jokanen joka sitä kattoo, tulkitsee sitä eri tavalla, mut se teos itsessään on kaikille sama. Miten tää mun kuvaus eroaa kerronnallisista kirjoista, no verrattavaks voitais ottaa vaikka opastettu kierros siellä taidenäyttelyssä, oppaan puhumat sanat, eleet, nonverbaliikka sun muut vaikuttaa mielikuvaan kyseisestä teoksesta, jollain tavalla.

Se siitä. Toiseks mä huomasin ja mua hävetti niiiiiin paljon huomata, että mussa asuu edelleen se vahva lukija, joka mukamas tietää miten tässä käy ja mikä tässä on idea, sen sijaan että vaan ottais sen mitä teoksella on annettavana. Mä luin jokasen repliikin siinä vankassa uskossa, että Anna-Liisa ja Mikko on luotu toisilleen ja that's it. Mä en millään saattanu uskoa, että Anna-Liisa oli ihan tosissaan, ettei sitä mikää Mikko-heppu kiinnostanu. Vielä enemmän mä olin shokissa siitä, että Mikko jotenkin "hylkäs" ja häipy kuvioista toistamiseen, kun Anna-Liisa tunnusti kaiken ja oli valmis maksamaan rangaistuksen.

Mä vaan edelleen luen jossain roosanpunaisessa pumpulissa, jossa kaikki on jotenkin niin puhtoista ja ihanaa. Sitäpaitsi, mut on aivopessy jenkkiläisyys ja pahasti. Siitä se johtuu. Mut on kasvattanu '90-luvun jenkkisoopasaippualeffat ja -sarjat. Kestää varmaan ihmiselämä ennen ku niistä pääsee ulos.

Mut sen kummempia ruotimatta Anna-Liisaa, kun siitä on olemassa ihan aikuistenoikea keskustelu, joka on huomattavasti realistisempi :D Lukupiiriblogin sivuilta.