A kuin Atwood - Oryx ja Crake

"Booker-palkitun tarinankertojan huikea kannanotto geeniteknologian vaaroista Kaksituhatluvun utopia siitä, mitä voi tapahtua, jos kehitys riistäytyy hallinnastamme.

Yksinäinen mies nimeltä Snowman harhailee meren rannalla. Hän on ehkä maailmanlopun ainoa eloonjäänyt, viimeinen ihminen maan päällä. Seuranaan hänellä on heimo ihmisennäköisiä olentoja, jotka pitävät häntä pyhänä miehenä. Nämä virheettömät vihreäsilmäiset kloonit ovat yksinkertaista väkeä, jotka syövät ruohoa ja parittelevat vain kiima-aikoina, ja heistä on hänelle hyvin vähän lohtua. Kerran Snowmanin nimi oli Jimmy ja hän kuului luontoa muokkaavaan hyväosaiseen eliittiin ystävänsä Craken ja rakastettunsa Oryxin kanssa. Nyt hän koettaa selviytyä vihamielisen luonnon keskellä ja käy mielessään läpi mennyttä elämäänsä. Katastrofiin johtaneet tapahtumat avautuvat vähitellen, kun Snowman tekee vaarallisen matkan kohtalokkaan Paradiisi-projektin syntysijoille."

***

No, tän lukeminen kesti jonkun aikaa. Liian kauan aikaa. Jotenki mua häiritsi se, ettei siinä oikee päästy kunnolla vauhtiin ja mä koin asiat tosi sekaviks. Hienoushan on siinä että tarina ja sen eri aspektit käy ilmi silleen pala palalta, mut mä olisin kyl henkilökohtasesti kaivannu sellasta suoraa puhetta tai tekstiä. Ja sen takia tän lukeminenkin kesti tovin. En vaan jaksanu lukea jotain pitkää sepustusta jostain millä ei loppupeleissä ollukaan mitää kovin suurta merkitystä. Ja siks toiseks, mulla kesti pitkään ennen ku jotenki osasin yhdistää nimen tarinaan. Siinä puhuttiin kyllä molemmista, mut vasta ihan ihan lopussa nää kaks tosiaan jopa tunsivat toisensa. Emmä tiedä. Mä luulin ihan oikeesti että Atwood on joku perusromantiikan ja hömpän kirjottaja, ja siks se on ollu mun tuomittujen listalla. Mut sainpas ainaki maistaa omaa tuomitsemistani, koska tää oli aika fiksu ja jotenki tosi pelottava kuva siitä mihin maailma voi olla menossa noin geeniteknologian kehityksen näkökulmasta.

Ja olihan tää ihan kiva kuvaus ihmisistä, Lumimiehestä, Oryxistä ja Crakesta, vaikka tosiasiassa nää tyypit jäi mulle kohtalaisen pinnallisiks tuttavuuksiks, ja herättivät jopa ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita. Eli, ei kovin ehyt kuva jääny mulle tästä. Mut ymmärrän, että joku innostuu tästä ja ihastuu ikiajoiksi.

Jane Austen - Northanger Abbey

"Seitsentoistavuotias Catherine Morland rakastaa kauhua ja tahtoo sankarittareksi. Rauhallinen maalaispappila ei tarjoa suuria mahdollisuuksia moiseen. Onneksi hän pääsee Bathiin, saa uusia ystäviä ja kutsun vierailla heidän kodissaan, vanhassa luostarissa. Joko täyttyvät hänen hurjimmatkin toiveensa? Mitä hirveitä salaisuuksia mahtavat kätkeä nuo ikivanhat muurit?

Northanger Abbey on Jane Austenin hilpeänkirpeä satiiri aikalaisilleen niin rakkaista "goottilaisista" kauhuromaaneista. Hänen piikkinsä eivät ole menettäneet hiukkaakaan terävyydestään vieläkään, lähes kaksisataa vuotta kirjan kirjoittamisen jälkeen!"

***

No joo. Mä en tajunnu. Siis missä se satiiri oli? Multa meni ihan ohi. Ja musta se, että tää ei ollu niin Austenia ku muut eikä kuitenkaan ihan selkeesti jotain muutakaan.(kauhua tms). Mä ymmärsin varmaan ihan väärin ton sankaritar-jutunkin, koska mä luulin et se Catherine oli ihan oikeesti joku sankaritar, vaikka takakannen tekstissä ihan selvästi lukee, että Catherine tahtoo sankarittareksi. Ja siks toiseks, mä en tie mitään minkään Radcliffen kirjotuksista, joten se voi vaikuttaa ton satiirin ymmärtämiseen.

Ja tää oli aivan järkyttävä painos tästä kirjasta. Tekstii oli kulmasta kulmaan hullun pienellä rivinvälillä et meni vähemmästäki rivit sekasi. Ja mainittakoon vielä, et mä luulin et Northanger Abbey oli kirjan päähenkilö. Mitä se tavallaan olikin..

Elokuva: Vuohia tuijottavat miehet (The Men Who Stare at Goats), USA 2009

Ohjaus: Grant Heslov

Okei, tää meni yli mun ymmärryksen. Siis tää aihe, minkä viitattiin vahvasti pohjautuvan tosiasioihin, oli aivan liian iso mun päähän. Siis että USA:n armeija käyttää New Age -liikettä yhdessä paranormaalien kykyjen voittaakseen viholliset. Eli tappamattomia aseita.

Sitäpaitsi täs oli monta sellasta hahmoa, jonka tarkotus jäi mulle täysin mysteeriksi, niinku esim. Larry (Kevin Spacey), siis mä en tajunnu sitä ollenkaan. Mä en tajunnu koko leffasta yhtään mitään. Muuta ku sen, että toimittaja tekee elämänsä jutun ja sitte se sivuutetaan nätisti mediassa. Ok. Mut siihen se loppu mun ymmärrys. Mä hoen tätä näköjään koko ajan, koska mä en tajunnu.

Trailerin perusteella mä odotin komediaa. Olihan siinä sitäki, mut enemmän mä olisin arvostanu sellasta jotain selkeetä linjaa. Oliko sen tarkotus olla sekasikiö, vähän kaikkea? Jos mä ajattelen asiaa siltä kantilta, että George Clooney on sodanvastanen (tms.) niin siltikään tää ei aukee mulle. Kenelle tässä naurettiin vai naurettiinko kenellekään?

Harvinaisen mysteeri elokuvaks. Eipä oo tainnu ennen näin mysteeriks muodostua mistään leffasta aikasemmin. No, saavutus sekin.

E kuin Evanovich - Kahta kovemmin

"Ensin rahat -dekkarissa Stephanie Plum keplotteli itselleen ammatin palkkionmetsästäjänä. Kun virkavallan koura jää odottamaan valtakirjaa, ottavat Stephanien manikyyriä kaipaavat sormet kohteestaan lujasti kiinni. Väliäkö sillä, että hän pyörtyy jo katsoessaan Reservoir Dogsia.

Toisessa Plum-tarinassa kirjailijan vauhti sen kuin kasvaa, vaikka hänen sankarittarellaan onkin käynnistysvaikeuksia. Plumin auto on varastettu, ja varalle löytyvä näyttävä Buick tekee varjostuspuuhat lähes mahdottomaksi. Tuorein takaa-ajo vie Stephanien hautaustoimistoihin. Eräältä vainajalta puuttuu sormi, ja saatuaan postissa eräitäkin elimiä Stephanie päättää turvautua poliisituttava Joe Morelliin. Yhteistyö ei ole saumatonta, mutta vaikka Stephaniella onkin sydäntä jättää mies niille sijoilleen puolialastomana, hän muistaa aina heittää tälle aseen turvaksi."

***

Mä ajattelin merkitä tollalailla aina kun on kyseessä aakkoshaasteen opus. Siis ensin mua kyrpi et jouduin lukee tän suomeks, mut loppujen lopuks olin siitä vaan hyvilläni, koska mulle aukes huumoriaspekti ihan uudella tavalla.

Tää ei ollu mun mielestä niin menevä ja jännä ku eka. Mutta aivan loistavaa ajanvietettä, siihen niin täys kymppi. Nauroin ihan ääneen ja saatoin jossain bussissa istuessani ajatella jotain kohtaa ja hymyillä itekseni. Sellanen mukava välipala vakavasti otettavien klassikoiden yms. välissä.

C kuin Cunningham - Koti maailman laidalla

"Loistavan Tunnit-romaanin tekijän mestarillinen teos nykymaailman hauraista ja monimuotoisista ihmissuhteista.

Koti maailman laidalla kertoo 70 –lukulaisista, jotka olivat liian nuoria joutuakseen Vietnamin sotaan, mutta tarpeeksi vanhoja ihastuakseen hippiaatteeseen ja –musiikkiin. Heidän mekkansa oli Woodstock. Heidän nuoruutensa meni pilvessä. Heidän unelmansa oli olla erilainen.

Jonathan on hyvän perheen poika, pohdiskeleva ja epävarma. Äitinsä menettänyt Bobby on vähäpuheinen mykkyyteen asti. He kasvavat yhdessä, kuuntelevat samoja levyjä, rakastavat toisiaan. Aikuisuuden kynnyksellä he kadottavat toisensa, kunnes vapaan rakkauden papitar Clare saattaa heidät yhteen. Kun Clare alkaa odottaa lasta, kolmikko muuttaa maaseudulle. He perustavat kodin, jossa jokaisella on ennalta arvaamaton paikkansa, isänä, äitinä, lapsena ja rakastajana.

”Joskus hyvin harvoin ilmestyy romaani, joka on kauneudessaan ja herkkävaistoisuudessaan niin lumoava, että lukija ahmaisee sen lähes kokonaan isoina ahnaina suupaloina ja tuntee jälkeenpäin avartuneensa ja tulleensa ravituksi ääriään myöten niin että melkein kivistää. Sellainen kirja on Michael Cunningamin Koti maailman laidalla.” – San Diego Tribune

” Pitää suorastaan maagisella otteella lukijan hallussaan.” - Eeva"

***

Tää oli henkeäsalpaava. Tää todella piti otteessaan ja jollain kummallisella tavalla tuntu ihan ytimissä asti, tai ytimiä myöden. Tän kuvaamiseen ei yksinkertaisesti oo sanoja, se pitää ehdottomasti itse kokea. Ja mä uskon, että sillä on todellakin vaikutusta, ettei mulla oo yhtään loppuunsaatettua kirjaa kuukauteen takana. Se anto mahdollisuuden tai se anto ennemminkin tilaa tälle vaikutukselle. Eläytymiselle, sitä mä uskoakseni koin ja vahvasti. Vaikken pystyny samaistumaan niin kieli oli aivan omaa luokkaansa. Täydellistä, hyvin ymmärrettävää ja aivan totaalisen - täydellistä. Erittäin hyvä kuvaus toi San Diego Tribune -lehden kuvaus. Se on just sitä, allekirjotan sen täydellä sydämelläni.