David Eddings: Belgarionin taru

Belgarionin taru osa 1: Kiven vartija

"Kiven vartijan päähenkilö on nuori poika Garion, joka asuu tätinsä Polin kanssa rauhallisella maatilalla. Tietämättään Garion on Rivan kuninkaan valtaistuimen perillinen Belgarion ja Aldurin kiveksi kutsutun voimakkaan taikaesineen vartija, ja hänen tätinsä Pol on todellisuudessa velhotar Polgara. Kun Aldurin kivi varastetaan Rivasta on Garionin ja Polgaran hylättävä rauhallinen elämänsä maatilalla ja lähdettävä Polgaran isän velho Belgarathin ja muiden kumppanien kanssa ajamaan kiveä takaa, jotta se ei päätyisi Garionin vihollisen Torak-jumalan käsiin."

Mun on vaikee muistaa mitä tarkallee ottaen tapahtu missäkin kirjassa, kun luin nuo kaikki peräkkäin puolen vuoden sisään. Mutta joka tapauksessa tästä se kaikki alkoi. Exä sai mut innostumaan näistä ja toden totta Kiven vartija onnistuu tempaa mukaansa. Häiritsevää oli kuitenki Garionin marmatus siitä kuinka häntä kohdellaan kuin pikkupoikaa eikä kukaan kerro hänelle mitään. Itse kuitenkin pidin paljon siitä, että asioita pidettiin hieman salassa ja niitä paljastettiin paloina silloin tällöin.

Belgarionin taru osa 2: Ennustusten aika

"Garion, Polgara, Belgarath ja kumppanit jahtaavat yhä Aldurin kiveä, ja heidän matkatessaan pitkin mannerta liittyy heidän joukkoonsa useita muita halukkaita auttajia. Garion löytää kykynsä velhona ja alkaa harjoitella tätinsä ja isoisänsä avustuksella taikuuden käyttöä. Tolnedran keisarikunnassa Garion tapaa nyreän ja itsekeskeisen prinsessa Ce’Nedran, joka useiden vaiheiden jälkeen liittyy hänkin Garionin kiveä takaa-ajavaan ryhmään."

En muistanukaan, että Ce'Nedra astui kuvioon jo tässä kirjassa. Muutama muukin hahmo liittyy seurueeseen ja pian niitä onkin jo niin paljon ja vielä enemmän outoja kaupunkien nimiä ja kuninkaita ja niiden outoja nimiä sun muuta, että vasta ihan viimeisessä kirjassa pääsin hiukan perille niistä. Vaikkei aina muistanukaa ihan tarkallee kuka minkäkin kunkku oli niin henkilöhahmot (muutkin kuin pelkät kunkut:)) oli kuvattu ja rakennettu loistavasti omanlaisiksi.

Belgarionin taru osa 3: Velhojen taistelu

"Garion ja kumppanit jatkavat matkaansa varastetun Aldurin kiven perässä. He kuulevat kiven päätyneen Torak-jumalan palvelijalle, pahalle Ctuchik-velholle ja ottavat päämääräkseen tämän päämajan Rak Ctholin kaupungissa joka sijaitsee korkean vuoren huipulla Chtol Murgosin erämaassa. Matkan varrella he kohtaavat jälleen erilaisia uusia kumppaneita, jotka liittyvät heidän joukkoonsa. Ce’Nedran ja Garionin suhde kehittyy."

Ja lisää ihania kamalia hahmoja. Must oli ihanaa kun ne oli niin erilaisia, ja miten eri provinssin (tai mitä lie) ihmiset oli niin erilaisia kansoina keskenään. Ja jokaisella oli se oma jumala. Omia suosikkijumalia oli Ul ja itkevä Mara.

Belgarionin taru osa 4: Rivan kuningatar

"Garion ja kumppanit ovat saaneet jälleen haltuunsa pitkään jahtaamansa taikaesineen Aldurin kiven ja suuntaavat nyt kohti Rivaa palauttaakseen sen paikalleen kaupungin linnan kuninkaansaliin. Rivassa Polgara ja Belgarath paljastavat Garionille tämän todellisen syntyperän Rivan kuninkaana ja Aldurin kiven vartijana. Garion saa tietää ennustuksesta, jonka mukaan Rivan kuningas ja Torak-jumala ovat kohtaava taistelussa." 

Niinku jo nimestäkin arvata saattaa, ja kyllähän sen nyt tajus jo Ennustusten ajassa mikä Ce'Nedran kohtalo oikeen on. Mutta tässä päästäänkin jo ns. tositoimiin ja aletaan varautumaan sotaan. Ce'Nedra käy läpi omia kasvukipuilujaan ja joutuu ottamaan suurta vastuuta harteilleen kannettavakseen. Pikku prinsessa herättää paikoitellen jopa sympatiaa.

Belgarionin taru osa 5: Kohtalon täyttymys

"Garion, Silkki ja Belgarath ovat lähteneet salaa Rivasta matkustaakseen Malloreaan tuhoamaan pahan jumalan Torakin, Garionin vihollisen. Samaan aikaan armeijan keränneet ja Garionin puolesta sotaretkelle lähteneet Ce’Nedra, Polgara ja muut joutuvat Mallorean keisarin vangeiksi. Keisari lähettää vankinsa Torakin luo Cthol Mishrakiin, ja viimein myös Garionin kumppaneineen saapuu Torakin kaupunkiin."

Tässä kohtaa täytyy sanoo, et mua alko puuduttaa kaikki se sotatouhu ja niiden valmisteleminen. Olisin halunnu lukee enemmän Garionin, Belgarathin ja Silkin seikkailuista Malloreaan. No, mutta loppuhuipennus tuli kuitenkin ja mul on yks sana: pettymys. Viis kirjaa on valmistanu mua tähän viimeiseen huipennukseen ja sit loppu hyvin, kaikki hyvin. Ufff.

Kokonaisuudesta Belgarionin taru oli moniaiheinen ja -vaiheinen. Garionin kasvu tavallisesta maalaispojasta velhoks ja maailman pelastajaks oli mielenkiintoinen. Torakin roolihahmo jäi liian etäiseksi. Olisin kaivannut enemmän Torakin näkökulmaa ennustuksiin. Kuitenkin otettuani hieman selvää tästä sarjasta, huomasin että se luokitellaan myös nuorten kirjasarjaksi, mut jos minä, aikuinen ihminen enkä edes kovin heikkohermoinen sellainen ajattelin tätä paikoitellen hyvinkin raa'aksi, niin mietteisin kyllä uudestaan ennen ku omalle lapselleni tätä suosittelisin.

Lähde: http://fi.wikipedia.org/wiki/Belgarionin_taru

Kajsa Ingemarsson - Vettä vain

Tästäkään en löytänyt takakannen tekstiä, vaikka luulisi löytyvän kun on kuitenkin sen verran tuore teos (2009, käännös 2010). Eikä tätä kirjaa täältä enää löydy, oli se
vain lainassa hetken. En edes muista koska luin tämän :)
Joka tapauksessa on kyseessä melko tuhti välipala (yli 500 sivua) ja täytyy myöntää, että epätoivo iski jossain kohtaa, MUTTA se johtuu ominaisuudesta jonka omaan: jätän kirjat helposti kesken, tai ne pikemminkin jäävät kesken, vaikka olisi kuinka kiva kirja niin kesken jää (esim. Anna Karenina).

Alku jaksaa melkein aina tempaista mukaansa (enhän muuten edes pääsisi jättämään kirjoja kesken) eikä tämä ollut poikkeus. Tarinaan sisältyy kyllä vettä, ja se saa tapahtumasarjan liikkeelle. Päähenkilö on julkisuudenhenkilö, toisin sanoen kirjailija, jonka kirjat ovat myyneet huimasti ja nyt on aika saada vuosikymmenen kestävä suhde kirjasarjaan päätökseen. Ongelmia kuitenkin ilmenee, eikä kaikki mene kuten Strömsöössä.

Juoni, sen kuvaukset, tapahtumien kulku ja kieliasu olivat yhteneväisiä keskenään. Nämä tekivät tästä teoksesta nautittavan välipalan. Hieman alussa kieli kylläkin tökki, kun olin mukamas niin tottunut "korkeatasoiseen" kirjallisuuteen silloin, mutta tarina vei kielen mennessään. Vaikka tässä on käsitelty monia asioita ja monista näkökulmista, pysyy silti tarina koherenttina ja mielenkiintoisena, helppolukuisena ja helposti seurattavana. Viihteen lisäksi on tässäkin jonkinlainen kasvutarina, voisin sanoa jopa luokkarajoja rikkova suhde, joka tämän kasvun saa aikaan. Kuinka uskottava se sitten loppujen lopuksi on, jää lukijan harteille.

Mielenkiintoinen seurattava oli tuo kehityskulku, mutta silti jäi sellainen olo, että jotain jäi pahasti kesken. Toisaalta joskus se on tavoiteltavaakin, mutta kuitenkin olisin ehkä kaivannut kirjailijan valintoja enemmän näkyville. Lopussa tuli väkisinkin sellainen olo että "no just joo", mutta toisaalta se jättää aukon, jonka jokainen voi mieleisekseen täydentää.

Laadukas välipala, jota ei voi sanoa monesta "vakavasti otettavasta" teoksestakaan, joten onnistunut lukukokemus kaikin puolin. Ei maata järisyttävää, muttei myöskään ajanhaaskausta :)

Katsaus vuoteen 2012

Kirjat eivät ole lukemisjärjestyksessä.

1. Paulo Coelho: Santiagon unelmat (Alkemisti)

2. Paulo Coelho: Paholainen ja neiti Prym

3. Andrei Kurkov: Kuolema ja pingviini

4. Dean Koontz: Aaveet

5. Stephen King: Sydänyö

6. Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

7. Miika Nousiainen: Maaninkavaara

8. John Grogan: Marley ja minä

9. Arturo Pérez-Reverte: Yhdeksäs portti

10. Stephen King: Cujo

11. Kajsa Ingemarsson: Vettä vain

Luettua

Jo nyt on elokuu, kesälomaa kuukausi lusittavana ja kaksi takana. On ollut aikaa toipua, pysähtyä, miettiä ja olla vaan, tässä ja nyt - läsnä. Hienoa huomata, että nyt pystyy tarttumaan jo kirjaan, sen täytyy olla toipumisen merkki :) Tässä joitain (muistaakseni) tämän vuoden aikana luettuja kirjoja.

Dean Koontz - Aaveet

Muistaakseni luin tämän aika alkuvuodesta. Ensi alkuun oli hyvin lupaavaa, mutta jossain kohtaa koko rakenne alko pahasti murenemaan. Jännitys oli.. en tiedä missä. Idea oli ihan ookoo, mutta toteutus ei sytyttänyt. Jotenki aistin kirjailijasta tietynlaista väkinäisyyttä, kun taas joillain on kertomisen lahja ja se näkyy. Joo, pakostakin tuli Stephen King mieleen ja pakostakin (en olisi halunnut) vertailin Koontzia Kingiin, mutta vain koska Aaveet on niin samankaltainen kuin Kingin monet teemat ja erityisesti Se nyt kun sitä luen tällä hetkellä tiiviimmin. Joka tapauksessa tämä teos jätti kylmäksi vaikka alku lupaili paljon.

Stephen King - Sydänyö

Tässä taitaa olla ensimmäinen Kingiltä lukemani novellikokoelma (jonka olen lukenut loppuun), joka sisältää neljä kertomusta: Langolieerit, Salainen ikkuna, salainen puutarha, Kirjastopoliisi ja Aurinkokoira. Langolieerit ja Salainen ikkuna ovat molemmat nähty leffaversioina, joka söi jännitystä taikka muuten tarinan hohtoa (hih:) melko suuressa määrin. Loppuvaiheessa olin jo niin puutunu, että halusin vain lukea teoksen loppuun ihan vaan sen loppuunsaattamisen vuoksi enkä lukukokemuksen tähden. Kertooko se tästä mitään....?

Tuomas Kyrö - Mielensäpahoittaja

Sain tämän lainaksi perhetuttavalta, muistaakseni vuoden vaihteen tienoilla ja ehti lojumaan pöydällä jonkun aikaa ennenko sain mielensäpahoittaja-fiiwiksen. Hyvä, että odotin, koska en muista nauttineeni paljon mistään pitkään aikaan niin paljon kuin tästä lukukokemuksesta. Sitä on vaikea selittää, mutta ehkä se on se suoraviivainen ja lapsenomainen maailma, jossa mielensäpahoittaja elää. Sitä on samaan aikaan hyvin samaa mieltä, mutta silti niin eri maailmasta, jossa mielensäpahoittajan protestoimat asiat ovat päivänselviä asioita. Kuitenkin jokin osa haluaa kuulua "menneisyyspuolueeseen" :) Neloselta tuleva Hyvät ja huonot uutiset on innoittanut ottamaan panelistien elämäntöistä selvää muutenkin.

Miika Nousiainen - Maaninkavaara

Tähän tartuin puhtaasti Hyvien ja huonojen uutisten tähden, koska Miika on valloittava panelisti ja halusin tutustua paremmin hänen kirjallisen tuotantonsa kautta. Hakusessa oli kyllä esikoisteos Vadelmavenepakolainen, mutta sitä ei sillä hetkellä ollut saatavilla joten tyydyin second best vaihtoehtoon. Joka tapauksessa tarinan idea oli hyvä, ja Miikan huumori oli vielä parempi. Mut jossain kohtaa tuli kuitenki sellanen olo et joo I get the picture et mä en kestä tätä enää, ku se hulluus meni jo niin yli ettei sitä meinaa kestää tällanen penkkiurheiluhullu lainkaa. Jotkut asiat oli vähän liian hyviä ollakseen totta ja toisaalta mä ymmärrän et ne hahmot oli ehkä tarkotuksellisesti liioteltuja, eikä sen ollu varmaan tarkotuskaan olla uskottava vaan hauska ja hupaisa (tämän tyyppiselle on varmasti ihan oma sanansa.. satiiri?). Ainaki tunteita nostattava / herättävä, naurattava, huvittava, tuskastuttava, uskomaton yms. kaikenlaisia adjektiiveja tulee mielee tästä :)


John Grogan - Marley ja minä

Tossa reilu kuukaus sitten otin mökille mukaan. Ollut pitkään wanted-listalla ja hyllyssäkin, mutta nyt vasta tuli Marley-fiiwis. Hyvä niin, koska aika ja paikka oli otollisia tälle tarinalle. Mitä nyt tositarinoista voi sanoa, ei voi paljon kiistellä tapahtumista, mutta kerronnasta voin sanoa jotain. Ensinnäkin mietin lukiessa, et miten tää John on pystyny kuvailemaan kaiken niin elävästi ja samalla rakentamaan niin koherentin kokonaisuuden tarinasta, kunnes muistin, että se on kirjoittaja ammatiltaan ja tehny kolumnia koko pienen ikänsä. Mut totta se on, koki vahvasti et tarina tuli "lähelle", ei ainoastaan koskettavalla tavalla vaan ikään ku olis pujahtanu siihen miljööseen ja tarinaan ihan itse. Niin hyvin se oli kuvattu kaikki kyllä. Ja poiki se sellasenki ajatuksen, et jonain päivänä vois itselläänki olla ihmisen paras ystävä kainalossa :)

Arturo Pérez-Reverte - Yhdeksäs portti

Kuten aikaisempi, myös mökillä mukana. Tätä ehdin aloittamaan, mutta lopettaminen venyi kotiuduttua. Syy oli se, että tarina kävi tylsäksi, mielenkiinnottomaksi, ärsyttäväksi ja puuduttavaksi. Mieletön Dumas-historiikki kyllä. Ei oikeen tienny mikä oli totta ja mikä keksittyä (jos mikään..), täytyy mainita, että oli aikamoinen yllätys ja se osa oli hyvin mielenkiintoinen. Toinen seikka, mikä teki tästä puuduttavaa oli se, et tästäkin on tehty leffa, jonka ilmeisesti olen nähnyt ja joka vaikutti tuolla jossain alitajunnassa ja siten ilmeisesti sekotti tuntemuksia ja ajatuksia. Pitkään aikaan en oo kyllä loppuun asti päästyäni pitäny sellasta pärinää ku tämän jälkeen niin että oksat pois. Kertooko se tästä mitään...?

Katsaus vuoteen 2011

Luetut:

1. Junichiro Tanizaki - Avain

2. Dean Koontz - Odd Thomas Hiljaisten kaupunki

3. Hermann Hesse - Narkissos ja Kultasuu

4. Dennis Lehane - Suljettu saari

5. Minna Canth - Anna Liisa

6. Harper Lee - Kuin surmaisi satakielen

7. Andrus Kivirähk - Riihiukko

8. Audrey Niffenegger - Aikamatkustajan vaimo

9. Marian Keyes - Watermelon

10. Chimamanda Ngozi Adichie - Purppuranpunainen hibiskus

11. Audrey Niffenegger - Her Fearful Symmetry

12. Sofi Oksanen - Baby Jane

13. Rob Reger & Jessica Gruner - Emily the Strange Pimennon päivät

14. Alex Garland - Laguuni

15. William Faulkner - Kun tein kuolemaa

16. Hilja Valtonen - Nuoren opettajattaren varaventtiili

17. Kjell Westö - Lang

18. Bret Easton Ellis - Lunar Park

19. Edita Morris - Hiroshiman kukat

20. Linda Olsson - Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

21. Anja Snellman - Parvekejumalat

22. Peter Høeg - Lumen taju

23. Maria Vaara - Likaiset legendat

24. Paulo Coelho - Veronika päättää kuolla

25. Toni Morrison - Sinisimmät silmät

Katsotut:

Repo Men, USA 2010

22 Bullets, Ranska 2010

American Beauty, USA 1999

Austin Powers in Goldmember, USA 2002

After Life, USA 2009

Ghost Rider, USA 2007

Eternal Sunshine of the Spotless Mind, USA 2004

Cape Fear, USA 1991

Täydellisen sotilaan paluu, USA 1999

Jokikyttä, USA 1993

Ansa viritetty, USA 1999

Titanic, USA 1997

Head Above Water, USA 1996

Rambo, USA 1982

Aina eka kerta, USA 2004

Cliffhanger, USA 1993

Vanishing on 7th Street, USA 2010

Batman Forever, USA 1995

The Switch, USA 2010

Martyrs, Ranska 2008

Black Swan, USA 2010

127 Hours, USA 2010

Saavutin itelleni asetetun tavoitteen, 25 luettua kirjaa vuoden 2011 aikana. Hiljaiseloa olen pitäny suurin piirtein nelisen kuukautta, syynä on ollut tärkeän ihmisen poismeno. Suru ja koulu ja niiden välissä tasapainoilu, sekä hulluuden ja järjissäpysymisen välillä kamppailu, ei oikein edes mitään muistikuviakaan ole loppuvuoden parista viimeisestä kuukaudesta. Siksipä en numeroinut elokuvia ollenkaan, kun en yhtään muista mitä olen mahtanut katsella tuon 127 hoursin jälkeen. Samaten huomasin itsessäni sen piirteen, että lukemisesta alkoi tulemaan pakkomielle, joka on omiaan verottamaan lukunautintoa.

Jotain sanoakseni kuluneen vuoden lukutarjonnasta että parhainta antia olivat Kivirähkin Riihiukko, Adichien Purppuranpunainen hibiskus, Faulknerin Kun tein kuolemaa, Morriksen Hiroshiman kukat ja Coelhon Veronika päättää kuolla. Riihiukko oli niin mainiota luettavaa, siinä tosiaan sai heittää mielestään kaiken muun ja heittäytyä siihen maagiseen ja hullunkuriseen maailmaan, jonka Kivirähk oli luonut. Purppuranpunainen hibiskus puhutteli erityisesti koska itse suhtaudun fundamentalistiuskonnollisuuteen hyvin jyrkästi. Uskonnoissa ei ole sinänsä mielestäni mitään pahaa, mutta ihmisen kummallinen toiminta uskonnon varjolla on jotenkin kieroutunutta. Ja siksi siis tämä teos kolahti kovaa. Kun tein kuolemaa oli jollain tavalla hyvin oivallinen matka, noin henkisesti ja teoksen maantieteellinen taival oli omiaan tukemaan matkallaolon tunnetta. Mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä teos. Jäi mukavalla tavalla elämään mielen sopukoihin. Hiroshiman kukat oli hyvin kauniisti kirjoitettu (käännetty) ja ihailin lukemisen lomassa että miten näin hienosti voi asioita ilmaista, siis niin että niissä vielä oli sisältöä ja syvyyttä. Ja samaten teoksen aihe oli myös jollain lailla hyvin koskettava ja avartava. Veronika päättää kuolla oli ensimmäinen teos eräältä jo tuomitultani kirjailijalta ja ehkäpä osittain myös siksi, mutta joka tapauksessa teos vei jalat altani. Odotin jotain mitä massa on päättänyt ryhtyä ylistämään sankoin joukoin, mutta oikeesti tässä oli syvyyttä ja sanomaa joka herätteli jopa itseäni. Ennakkoluulot osoittautuivat täysin vääriksi. Hyvä niin :)

Huonointa antia edustivat Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja ja Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimo sekä Her Fearful Symmetry. Olssonin kirja oli täynnä halua näyttää että kirjailija on kirjailija. Tarina oli täysin epäuskottava. Tämän lukeminen oli piinaa ja jos se ei olisi ollut lukupiirikirja olisin taatusti heittänyt sen nurkkaan hyvissä ajoin ennen loppua. Niffenegger taas on kirjailija jota en myöskään ymmärrä ollenkaan. Aikamatkustajan vaimo oli hyvä idea, mutta loputtomiin venytetty ilman selkeää pointtia. Ensin pointti tuntui olevan naisen ja miehen välinen suhde ja sitten taas keskityttiin aivan liiaksi vauvaan jota ei kuulunut. Hänen varjonsa tarina, jonka luin englanniksi seurasi myös samaa epäloogista ja raivostuttavaa pointittomaa kaavaa. Vaikka sinänsä tarinat oli mielenkiintoista luettavaa, mutta ilman mitään tarkoitusperää hyväkin tarina jää hyvin laihaksi, ontuvaksi ja merkityksettömäksi. Tunteita herättäviä nämä kyllä olivat, sama raivo syntyi kummankin teoksen lopputuloksena.

Linda Olsson - Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

"RUNOLLINEN ROMAANI KAHDEN NAISEN YSTÄVYYDESTÄ

Vanha Astrid asuu pienessä ruotsalaisessa kylässä lähes erakoituneena. Kylän väki on leimannut hänet kummajaiseksi ja noidaksi. Eräänä talvisena päivänä kylään muuttaa Veronika, kolmekymppinen kirjailija, joka kirjoittaa mökissään ja parantelee haavojaan – hän on menettänyt hiljattain elämänsä rakkauden. Astrid tarkkailee uutta tulokasta vaivihkaa ja ottaa viimein kontaktin naapuriinsa.

Naisilla ei pintapuolisesti arvaisi olevan juuri mitään yhteistä. Sisäisesti heitä kuitenkin yhdistää suurten menetysten tuska, padotut tunteet ja yksinäisyys. Lettujen ja mansikkahillon äärellä käytyjen keskustelujen myötä naiset löytävät toisistaan lohdun ja sielunkumppanin, jolle avautua tuskastaan.

Astrid on kantanut raskasta salaisuutta sisällään ja kykenee vasta elämänsä loppumetreillä paljastamaan sen Veronikalle. Veronika ymmärtää vähitellen, että tarina jonka hän haluaa kertoa onkin Astridin tarina.

Lukijat ympäri maailman ovat ottaneet Olssonin romaanin omakseen. Uudessa-Seelannissa Laulaisin sinulle lempeitä lauluja oli kaikkien aikojen myydyin esikoisromaani, ja Ruotsissa kirjaa on myyty jo yli 250 000 kappaletta. Ruotsin kirjakauppaliitto valitsi sen vuoden 2006 parhaaksi romaaniksi."

***

No voi hyvää päivää. Siis tässä taas teos sarjassamme kirjoitan-esikoisromaanin-ja-tungen-siihen-kaiken-mikä-irti-lähtee. Toinen samanmoinen piina oli Pieni lankakauppa. Eikä siinä mitää, mut miks ihmees tunkea kaikki se yksiin kansiin ja toiseks se, et ei mitää selkoo mistää kun mihinkään asiaan ei syvennytä. Tällanen toteava tyyli ei oikein sovi mulle. Ei tähän päässy lainkaan sisälle. Enkä mä edes tajunnu kaikkea tapahtunutta, koska se oli puettu niin kauniisiin sanoihin.

Täysin epäuskottavaa, et miljoona vuotta ollu erakko yhtäkkiä rupee puhumaan niin avoimesti täysin ventovieraalle ihmiselle. Mä kun luulin ensimmäisten kappaleiden aikana et tää on joku luottamuksen voittamiskirja, mut ei lähelläkää. Paljon kuvailtiin sienimettiä ja ruoanlaittoa, eikä kumpikaan oikee innosta mua henkilökohtaisesti. Ja sitten vielä ennalta-arvattava, vaikka ei siinäkään mitää, kunhan sen osaa tehdä taidokkaasti.

Tässä haiskahti nyt kyl niin vahva wannabe-henki et ihan ihokarvat nousee pystyyn. Loppusilaus oli Astridin kirje, jota se ei olis ikimaailmassa kirjottanu niillä sanoilla ja sillä kauniilla kielellä millä se oli kirjotettu, sellanen rajoittunut henkilö kun oli omalla tavallaa. Kirjailija vaan halus näyttää "omia taitojaan" eikä välittänyt teoksen koherentista rakentuvuudesta ja uskottavuudesta pätkääkään. Mua ei niinkää ihmetytä se et tää kirja on niin suosittu jenkeissä, mut et muualla maailmassa. Vai onko se sit vaan niin et kun joku hypettää jotain niin kohta siinä on koko kylä ja sen jälkeen koko maa ja loppu on historiaa..

Edita Morris - Hiroshiman kukat

Tästä en löytäny edes kansikuvaa, eikä takakannen tekstiä taida olla olemassakaan. Joten referoin hiukan mistä on kysymys.

Päähenkilö Juka saa vieraakseen amerikkalaisen nuorenmiehen Sam-sanin, josta itseasiassa tulee Jukan perheen alivuokralainen matkansa ajaksi. Samista piti tulla lääkäri kuten isästään, mutta nyt hän on liikematkalla Japanissa isäpuolensa firman kautta. Hiroshimassa räjähti atomipommi 14 vuotta sitten ja Sam saa tutustua pikkuhiljaa Jukan kautta pommin aiheuttamiin kauhuihin.

Juka on perheen äiti, jolla on pikkusisko Ohatsu, 17 vuotta, ja kaksi lasta (ymmärtääkseni kaksi:). Jukan mies, Fumio, saa sairastumisen merkkejä, jonka kautta Sam saa hiljalleen tietää pommin vaikutuksista. Tarina oli todella kauniisti kirjoitettu, vaikka käännös olikin, ja onnistunut ristiriita on tarinan kerronnan kauneudessa ja tapahtumien kauheudessa. Japanilainen kulttuuri oli myös hyvin mielenkiintoista luettavaa. Kauheinta tässä oli se, miten omat heimolaiset hyljeksivät sen takia, mitä pommi on aiheuttanut. Säteilystä johtuvat mutaatiot ja muut ilkeät asiat ovat syy syrjintään. Pommin uhrit eivät kelpaa työhön, niiden kanssa ei seurustella tai heitä ei palvella kaupoissa jne.

Toinen asia mikä tuli esille oli japanilainen kulttuuri. Tunteiden näyttämisestä pidättäytyminen, kohteliaisuus ja ylpeys. Kasvojen menettäminen on suuri häpeä. Suuren hädänkin keskellä, ei tule unohtaa olla kohtelias ja huomaavainen. Kirjailija on onnistunut ilmaisemaan hienosti sisällä kuohuvan mylläkän ja ulospäin näytettävän tyyneyden.

Kaiken kaikkiaan tykkäsin kirjasta todella paljon. Tykkään muutenkin lukea erilaisista kulttuureista ja eri maihin ja miljöihin sijoittuvia tarinoita. Tragediaksi kuvattu teos ja sitä se olikin, useammalta kohdin kuin vain yhdestä.

Bret Easton Ellis - Lunar Park

"Kuvittele romaanikirjailija, joka on saavuttanut menestystä ja vaurautta jo opiskeluikanaan, sitten nähnyt sietämättömän isänsä hupenevan tuhkakasaksi ja oman kuuluisuutensa haihtuvan parjausten, viinan ja huumehuurujen mukana ilmaan. Kuvittele, että kirjailija saa toisen mahdollisuuden. Tämän romaanin päähenkilö nimeltä Bret Easton Ellis saa.

Romaanin Ellis asuu esikaupungin perukoilla vaimonsa, poikansa ja tytärpuolensa kanssa. Kohtalokkaissa halloween-pippaloissa Ellis näkee vilaukselta levottomuutta herättävän (fiktiivisen) hahmon, auton, joka on aivan samanlainen kuin hänen isävainaansa auto; tytärpuolen nukke alkaa käyttäytyä epänormaalisti ja talossa alkaa tapahtua outoja muutoksia. Ellis yhdistää nämä muutokset toisiin, vakavampiin tapahtumiin – sarjamurhiin ja nuorten poikien katoamisiin – ja yrittää epätoivoisesti puolustaa perhettään. Vaimo, terapeutti ja poliisi väittävät, että hänen pelkonsa ovat turhia, aineiden väärinkäytön ja egomaanisuuden synnyttämiä.

Lunar Park aiheuttaa lukijalle hämmennyksen toisensa perään. Se muuttuu komediasta psykologiseksi ja yliluonnolliseksi kauhuksi ja käsittelee matkan varrella rakkautta ja menetyksiä, isiä ja poikia. Teos on sekä syvästi henkilökohtainen että uskomattoman mielikuvituksellinen."

***

Mielenkiintoinen teos, kaikinpuolin. Luin kyllä englanniks, joten jotkut asiat saatto mennä hieman yli hilseen. Veikkaan, että suuren osan tämän kirjan nautinnosta meni siinä, kun en oo lukenu muita Elliksen kirjoja. Katoin Wikipediasta, et Ellisillä on tapana käyttää samoja hahmoja teoksissaa, joka nivoo tavallaan kaikki teokset yhdeksi suureksi perheeksi.

Ensin nautin lukemisesta suuresti. Tarinaa oli mukava lukea. Mutta loppu meni sellaseks sillisalaatiks, että oksat pois. Taas kerran Wikipediasta luin, että teemana oli Ellisin suhde isäänsä. Sen kyllä huomasin, mutta ehkä suurimman annin tästä saa kuitenkin kirjailija itse.

Ehkä kesä verottaa liikaa, kun tuntuu, ettei ajatus kulje eikä oikeen mistään oo mitään sanottavaa. Mikään ei liiku pääkopassa. Siksipä jätin Kjell Westön Langista kirjoittamatta yhtään mitään. Kun ei ollut mitään sanottavaa. Kauhistuttavaa, mutta onneks alkaa kohta arki ja arkinen aherrus niin ehkä aivotkin palaavat kesälaitumilta. Toivossa on hyvä elää, sano lapamato.

Hilja Valtonen - Nuoren opettajattaren varaventtiili

"Nuori opettajatar on sirpakka savolaistyttö Liisa, jonka kohtalo lennättää kansankynttiläksi kauas kotoa Pohjanmaan Latomereen. Varaventtiili on hänen päiväkirjansa, Liisan uskollisin ystävä, jolle hän vuodattaa murheensa ja riemunsa, erimielisyydet koulun johtokunnan kanssa, vahingonilon, kun paikkakunnan tytöt kadehtivat hänen valloitustaan, ja suuren, salaisen sydänsurun..."

***

Niinku tapana on, en taaskaan lukenu takakantta ennen lukemista, ja jotenkin kuvittelin et varaventtiili olis ollu jotain muuta ku vaan päiväkirja :D Hyi mua :D

Anyway, Valtosen tapa kertoa tarinaa ja se huumori on vallottanu mut jo Vaimokkeessa, mut tää oli viel parempi. Ehkä siks, kun mulla oli jo ennakkokäsitystä siitä mitä tuleman pitää. Eikä pettäny. Päinvastoin, kun kerran tiesin jo mitä tuleman pitää niin pääsin täysin rinnoin nauttimaan kaikesta siitä mitä kertomuksella ja kerronnalla oli tarjottavana.

Melkein aloin jo itekin pitämään päiväkirjaa. Mun päiväkirja ei kylläkään olis täynnä näin tapahtumarikkaita ja hauskasti kuvattuja tapahtumia ja sattumuksia.

Joka tapauksessa, mä viihdyin Liisan varaventtiilin lukemisesta. Henkilöhahmot oli mukavia, jokanen vähän omanlaisensa, ja musta on niin ihanaa lukea rivien välistä sen ajan yhteiskuntaa ja kurkkia millasta on ollu ennen. Ennen nykypäivää, jossa lähes kaikki siihen aikaan ansaituista asioista on tänäpäivänä melkeinpä itsestäänselvyyksiä.

Mä kadehdin päähenkilöä. Sellasta taipumattomuutta ja rehellisyyttä, jota se kuvasti. Kuinka mä haluaisinkaan olla yhtä kova ja taipumaton. Mut ehkä nykypäivän kasvatti, jonka on kasvattanu lähinnä jenkkileffat ja -tvsarjat, on taipumaton hiukan toisenlaisissa asioissa ku mistä tässä on kyse. Ja ah, miten ihanaa viihdettä. Jos Vaimokkeessa näin sieluni silmin vanhan kimeän patinan täyttämän suomielokuvan niin tässä sitä ei tullu. Mikä on hyvä asia, koska se edusti silloista ennakkoluuloa ja -käsitystä joka mulla oli kun Vaimokkeeseen tartuin.

Ainiin, tää oli siis elokuun kirjavalinta lukupiiriblogi:ssa.

William Faulkner - Kun tein kuolemaa

En löytäny suomenkielistä etukantta enkä minkäänlaista takakannen tekstin kaltaistakaan :D Joten nyt täytyy tyytyä olemaan ilman :).

Siis tää oli kans yks lukupiirikirja, ja aivan varmasti olisin jättäny kesken jos ei olis ollu, kun meinasin muutenkin et jätän, mut oli kuitenkin pakko saada tietää miten se päätty. Eikä tää ollu ees mitenkään paksu, vaivaset 202 sivua. Mut teksti oli niin sekavaa ja kerronta vielä sekavampaa. Mut sehän on Faulkneria.

Joka tapauksessa tää on tragikoominen kuvaus senajan maalaisista. Jopa hyvin tyhmistä tai hulluista ihmisistä. Hienosti ne ihmisten kuvaukset kuitenkin kietoutu toisiinsa, jahka niissä kuvauksissa alko olee selväpiirteisempää tekstiä.

Tässä oli niinkin lyhyeks ja pintapuoliseks kerronnaks hyvin monta kerrosta, jotka jopa minä huomasin :D Siis Addie Bundren, vainaja, oli tän kertomuksen ydinkohta ja kaikki muut kietoutu just sen ympärille, vaikka se oli jo kuollu (tais se kuolla siinä aika alussa vasta).

Päällimmäisenä mul on mielessä jotenkin, et Addie makso velkansa antamalla miehelleen Anselle lapsia ja jotenkin näin "oikeutti" sen, että synnytti toisen miehen lapsen. Ja taas Anse makso velkansa Addielle tuomalla tämän ruumiin Jeffersoniin joka taas puolestaan "oikeutti" tämän ottamaan uuden vaimon heti kun vanha oli kuopattu.

Mieluisin hahmo oli kyllä ehdottomasti Jewel. Nimensäkin poika oli saanu ku oli kova (itsepäinen) ku timantti. Kielenkäyttö oli aika raakaa ja teot vielä raaempia, vaikka toisaalta pelastihan hän äitinsä vedeltä ja tulelta. Vaikka tässä annettiin ymmärtää, ettei Jewel rakastanu äitiään, mutta äiti sitäkin voimakkaammin poikaansa.

Vaikka sisaruksia olikin paljon, jotenkin jokasella oli oma tarinansa kerrottavana, joka eheytti kerronnallisesti Bundrenien perheen. Vardaman, joka sai kalan, Cash, joka veisti äitinsä arkun, Darl, joka oli omalaatuisin, Jewel, joka oli hiomaton timantti ja ainoa tyttö Dewey Dell, joka oli raskaana ja halusi lapsesta eroon muiden tietämättä. Ja kaikkein paras oli kyl ehkä isä, Anse Bundren, joka oli aika tyhmä ja itsepäinen, vähän niinkun ei olis osannu tehä päätöksiä itsenäisesti, vaikka teki kaikkensa saadakseen uudet hampaat, ja näköjään myös uuden vaimon.

Tää oli omalaatuisin teos piiiitkään aikaan ja herätti ajatuksia.

Alex Garland - Laguuni

"Rähjäinen majatalo pilvenhuuruisessa Bangkokissa. Viereisessä huoneessa makaa kuollut narkomaani ja oveen on kiinnitetty saaren kartta. Ihmiset puhuvat laguunista, joka on täydellinen paratiisi. Kukaan ei tiedä sen tarkkaa sijaintia. Richardilla on kartta ja hän kaipaa seikkailua. Ja sitä hän saa."

***

Tuli luettua tää jo muutama päivä (viikko(?)) sitten, mut olin pari päivää keskellä järveä ja tenttiinki piti lukea ja ja ja.. No nii selitykset siksee.

Mä oon joskus nähny tän leffan, olin sillon aikkast nuori (nuorempi!) ja muistan sen verran et ajattelin et onpa tää tyhmä. Mut nyt ymmärrän, etten ollu kovin avoin ja ymmärtäväinen. Realistisuus oli ilmeisesti ainoa jonka jotenkuten ymmärsin siihen aikaan. Mut täytyy sanoa, et aika hyvin tämäkin sai realistisia piirteitä, tai siis uskottavasti kerrottu tarina.

Kuvailtu hirveen hyvin miljöötä (vaikken tajunnu ihan sataprosenttisesti kaikkea), mut mikä hienointa oli se miten ihmiset ja niitten aivotuksia oli kuvattu. Miten laguuni jotenkin mystisesti sai ulkomaailman kadottamaan merkityksensä ja ainoa tarkotus elämällä oli suojella sitä ja sen salaisuutta, joka siis oli että se itse laguuni oli se salaisuus.

Just, tän takia mä oon vetkuttanu tän postausta, kun ei oikeen ajatus kulje :D

Joka tapauksessa tää oli hieno kuvaus, hieno tarina ja uskottavasti kerrottu. Sanoisin jopa et täs oli maagisrealismin piirteitä voimakkaasti. Aika brutaali loppujen lopuks, mut sen pystyn hyvin ymmärtämään, että ihminen on ihmiselle susi. Se paisto kyllä vahvasti rivien välistä. Ja tätä oli vaikea jättää kesken, joten se tuli aika nopeesti luettua.

Hieno esikoisteos Garlandilta. Palkintojensa arvoinen varmasti.

Sofi Oksanen - Baby Jane

"Mitä tapahtui Pikille? Vitsimaakarille, jolla oli itkevän ilveilijän ääni, joka sokeutti, petkutti ja peitti kaiken sen, minkä hän halusikin olevan näkymätöntä itsessään. Miten kaupungin coolein lepakko päätyi vangiksi omaan kotiinsa, näkemään lähes nälkää?

Ongelmaan, joka ei ole hallittavissa, on vaikea saada apua. Sillä on kuitenkin nimi. Tautiluokitus F-41.0.Pikiä yrittävät pitää pystyssä tyttöystävät. Nykyinen, tarinan minäkertoja, ja ex Bossa, jotka huolehtivat hänestä monin tavoin. Se on virhe. Mutta niin on myös minäkertojan ja Pikin suhde, jossa oikeat sanat osuvat vääriin paikkoihin ja väärät oikeisiin. Siitä irtautuminen on veristä."

***

Tuli luettua ensimmäinen Oksanen parvekkeella yhteen soittoon. Siis ei Oksasen ensimmäinen romaani vaan mun ensimmäinen lukemani Oksasen romaani :)

Mun olis tavallaan ollu hyvä lukea tää pari vuotta sitten kun omat häiriöt oli silmäänpistävät, vaikka toisaalta ehkä hyvä niin kun ottaa huomioon miten kirja loppu.

Kummallisinta tässä on se, et vaikka mä oon ite jotenkuten pystyny menemään kauppaan, juosten kumpaankin suuntaan kylläkin, niin taisin silti samaistua enemmän kertojaan. No ehkä siks, kun Piki ei kuitenkaan päästäny lukijaa lähelle, joten piti tyytyä ulkopuolisen kuvaukseen tilanteesta. Ja mulle sellanen avuttomuuden tunne kun toinen kärsii ja noin, on hyvin tuttua. Mut kaikesta huolimatta mä en voinu sille ajatukselle mitään, et miksei se ottanu sitä apua vastaan, vaikka toisaalta jonkun verran ottikin, mut silti, oli niin paljon vielä mahdollisuuksia.

Rakkaustarina, joka muistutti vähän Sid ja Nancyä, mut joka kuitenkin jäi pikkasen avonaiseks, tai ehkä se piti osata lukea rivien välistä. Mulle ei ihan selvinny Pikin tunteet kertojaa kohtaan, tai ehkä sekin piti osata lukea rivien välistä.

Joka tapauksessa kirja oli mukavalukuinen ja tarinassa oli rakkaustarinan lisäks kiedottu sairauskertomus ja musta on hienoa, että tästäkin uskalletaan kirjoittaa, kun en nyt ihan heti muista, että olis tällanen aihe vastaan kävelly. Se, että uskalletaan puhua ja kirjottaa tästä tuo vertaistukea niille, jotka ei sitä lääkäreiltä saa, mutta kaipaavat sitä kipeästi.

Audrey Niffenegger - Her Fearful Symmetry

"Julia and Valentina Poole are normal American teenagers - normal, at least, for identical twins who have no interest in college or jobs or possibly anything outside their home. But everything changes when an aunt whom they didn't know existed dies and leaves them her flat overlooking Highgate Cemetery in London. They feel that at last their own lives can begin... but have no idea that they've been summoned into a tangle of fraying lives, from the obsessive-compulsive crossword setter who lives above them to their aunt's mysterious and elusive lover who lives below them, and even to their aunt herself, who never got over her estrangement from the twins' mother - and who can't even seem to quite leave her flat."

***

Ensiks mun oli vaikee päästä mukaan tähän. Sitte tarina alko sujua niin, et luinkin sen ihan hujauksessa, mut ei vieras kieli pystyny mua hämäämään.

Niffeneggerille hyvin tunnusomainen piirre taaskin jättää asioita epäselväks ja jopa huomiotta. Ehkä se on tarkotus, mut mua se suuresti häiritsee. Mä olisin esimerkiks halunnu tietää ja ymmärtää mitä kaksosten välillä oikeesti tapahtu ja kumpi oli kumpi ja mitä häh. Toinen oli tunnekuvausten puuttuminen. Valentinan vanhemmat tuntu nukkuvan oikee hyvin ja pitkää vaikka tytär oli just kuollu. Siis mitäh? Sitte olisin halunnu lukea enemmän esmes Julian mietteistä/tuntemuksista sisarensa kuolemasta, ja miltä Robertista tuntu tai mitä se ajatteli kun Elspeth ilmesty. Mut ei, en kerro! Ja kaikki tää sai mut tuntemaan, et ei täs ollu mitää järkeä. Ihan turhaa sivujen haaskaamista. Olis nyt ollu edes joku pointti, vaikka toisaalta kaksosten identiteettihaku ja kasvuprosessia oli mukava lukea.

Ja sitte se Elspeth oli kyl niin kummallinen persoona. Puhumattakaan siitä, miten liuta ihmisiä oli suostuvaisia siihen karmeeseen suunnitelmaan. Siis ei paljo tullu vastaväitteitä. Mut pari riviä oli omistettu katumukselle ja noin. Ja mulle jäi täysin avonaiseks Robertin ja Elspethin välit. Siis lähtikö se Elspethin luota pois vai palasko se Lontooseen?

Emmä tie muutaku et Niffeneggeriltä voi odottaa hyvin turhautuneita tuntemuksia ja epäselvyyksiä ja taidan olla vähän kiukkunenkin :D

Chimamanda Ngozi Adichie - Purppuranpunainen hibiskus

"15-vuotias Kambili Achike ja hänen veljensä Jaja elävät yltäkylläistä

mutta onnetonta elämää ankaran uskonnollisen isän varjossa. Alistava Papa on maailman silmissä kunnioitettu vapaustaistelija, mutta kotona väkivallan varjo on jatkuvasti läsnä.

Kambilin elämä mullistuu, kun yliopistossa opettava, vapaamielinen Ifeoma-täti kutsuu nuoret luokseen toiseen kaupunkiin. Tädin puutarhassa kukkivat aistilliset, purppuranpunaiset hibiskukset, ja yhtäkkiä koko maailma on täynnä ääntä, iloa ja tunteita, jollaisia Kambili ei ole koskaan uskaltanut edes kuvitella."

***

Tässä oli teos, joka kolahti aiheellaan hyvin vahvasti. Ensin tätä oli ahdistavaa lukea, mutta kun pystyn kuvittelemaan hyvin fundamentalistin uskonnollisen kiihkoilijan sieluni silmin niin en juurikaan hämmästynyt teoksen raakuudesta. Eniten mä ajattelin, et miten sä voit?? Se on sun lapsi. Mut Jumala menee kaiken edelle, jopa lapsien ja kaikki tapahtuu tietysti lasten hyvinvointia ajatellen.

Joku vuos sitten erosin kirkosta, koska en kyenny hyväksymään joidenkin kiihkomielisten fundamentalismia ja kirkon tulkintaa Jumalasta. Niin mä tulin siihen tulokseen, että mä en voi kannattaa mitään uskontoa, koska en kykene näitä tulkintoja, saati ihmisten tekoja uskonnon varjolla, hyväksymään. Ja tässä on oikein oiva teos, joka kuvaa mitä se saattaa olla ja miten se vaikuttaa ympäristöönsä. Marxin ajatus: uskonto on oopiumia kansalle, tuli hyvinkin lihaks mun elämässä. Järki ja tietynlainen maalaisjärki pyyhkiytyy kokonaan pois kun mennään pilkuntarkasti uskonnon pykälien ja tulkintojen mukaan. Huomasin myös sen, etten tarvitse uskontoa uskoakseni.

Uskonnot sinänsä on ihan hyviä, mua vaan ihmetyttää jotkut ääri-ihmiset, joista tulee tällasia tyranneja, kuten tässä teoksessa. Uskonnoissa ei sinänsä oo mitään vikaa, mua vaan ahdistaa tietynlainen suvaitsemattomuus ja ehdottomuus mitä niissä esiintyy.

Teos sinänsä oli miellytävää luettavaa. Sitä oli mukava lukea ja tarina oli hyvin kerrottu. Henkilöistä vähän epämääräseks jäi Jaja, johon ei päässy sisälle vaikka toisaalta samaistuin vahvastikin.

Marian Keyes - Watermelon

"At twenty-nine, fun-loving, good-natured Claire has everything she ever wanted: a husband she adores, a great apartment, a good job. Then, on the day she gives birth to her first baby, James visits her in the recovery room to inform her that he's leaving her. Claire is left with a beautiful newborn daughter, a broken heart, and a body that she can hardly bear to look at in the mirror. So, in the absence of any better offers, Claire decides to go home to her family in Dublin. To her gorgeous man-eating sister Helen, her soap-watching mother, her bewildered father. And there, sheltered by the love of an (albeit quirky) family, she gets better. A lot better. In fact, so much better that when James slithers back into her life, he's in for a bit of a surprise."

***

Tää kirja on ollu mulla pitkään, lukemattomana, kuten muutkin Walshin sisarusten elämästä kertovat kirjaset. Itse asiassa tää koko homma lähti siitä, kun hommasin Rachel's Holidayn ja siitä sain selville et Keyes on kirjottanu saman puun eri omenoista omat tarinansa ja kiinnostuin. Niinpä sit hommasin kaikki tähänasti ilmestyneet Walshin sisarusten kertomukset.

Mä tykkään lukea englanniks, koska siin joutuu ihan eri tavalla miettii mitä lukee, eikä siihen puudu niin nopeesti. Sitäpaitsi jotkut asiat on vaan hauskempia kun ne on kerrottu muulla kielellä, koska suomen kieli on niin raaka, ja suora, häikäilemätön.

Anyway, tää oli ihan parasta hömppää. Mä vaan luin ja luin ja luin ja halusin tietää et mitä sit tapahtu?? Mut itse tarinana se oli jotenkin ennalta-arvattava, varsinkin se loppu, sanoisin että too good to be true :) Ja sit mua häiritsi se et miten se James oli niin pölö? Ei se tajunnu vaikka sille rautalangasta väänsi ne asiat. Mut totuus on et sellasii ihmisii on oikeestiki ja estääkseni itseäni tulemasta sellaseks oon luopunu tilintarkastajan urasta :D No, en tän kirjan takii vaan ihan muiden syiden, mut kuitenki.

Mul on kesken Kostovan Historiantutkija, mut tää oli niin ihanan kevyttä siihen väliin. Ja ehkä mä jatkan tota enkunkielistä kirjallisuutta seuraavaks vaikka Stephen Kingin IT:llä.. :)

Elokuva: Cape Fear, USA 1991

Ohjaus: Martin Scorsese

IMDb: Cape Fear

Mä näin pienen pätkän tästä viime kesänä YouTubesta, ja mä en millää muistanu et oliko se Cape Fear, ei ei se tainnu olla, ja sit päätin et katon et oliko se sittenkin, ja olihan se :D

Tää kuuluu niihin klassikoihin, jotka jokaisen tulis ainakin tietää, jollei oo nähny. Ensiks mun on sanottava et meinasin tulla hulluks sen musiikin kans. Koko ajan paukutettii niit torvii ihan sairaan kovaa ja se musiikki alko olee jo häiritsevällä tasolla, eikä suinkaa lisänny leffan kohtausten tiivistä tunnelmaa.

Siks toiseks täs oli sellasta jotain kubrickmaista tai jotain mikä mun mielestä ammuttii vähän yli. Ei niitä lähikuvia olis tarvinnu olla ihan 9/10 osaa ajasta. No, ei sentää, mut kuitenkin koko ajan zoomi kävi ja sit taas laskettiin hikipisaroita Nolten otsalta.

Näyttelijäsuorituksista mun on ihan pakko sanoo, et olin vaikuttunu. Jessica Lange veti vähän skitsahtavan vaimokkeen roolin aivan sairaa hyvi. Ja Bobby, oi Bobby, suhun voi niin luottaa, et petä koskaa. Mikä suoritus psykopaattina. Mä vähän jo samaistusin siihen, taitaa olla itelläki taipumusta... :D

Mut se mua jäi vähän häiritsemää oli se, et no okei, vika voi olla mussa, mut jotenkin De Niro sai mut vakuutettua melkein Cadyn syyttömyydestä, tai no ei syyttömyydestä, mut mä olin jotenkin ihan varma et siel on jotain joka oikeuttais sen vainoomisen ja takaisinmaksuuaikeet, mut ei siel sit ollu sellasta kovin vakuuttavaa ja vedenpitävää juttua, jonka takia olis kannattanu tollasee vainoamiseen ryhtyä. Ehkä se on tietysti ollu eri vuonna -77, mut.. nii. Eli toisin sanoen (siis suomeks :) mä hämmentysin siitä ku vakuuttaa yhtä ja tekee toista, et se selkeä näkemys jäi hahmottumatta siitä et Cady oli psykopaatti, loppuun asti. Piste. Ei ollu mitää muttaa tai jossii. Mut ilmeisesti sen tarkotuksena oliki herättää hiukan hämmennystä.

Audrey Niffenegger - Aikamatkustajan vaimo

"Tämä on tarina Claresta, punatukkaisesta taideopiskelijasta, ja Henrystä, seikkailunhaluisesta ja boheemista kirjastonhoitajasta, jotka ovat rakastaneet toisiaan koko elämänsä. Kun he tapasivat ensimmäisen kerran, Clare oli kuuden vanha, Henry kolmekymmentäkuusi.

Kun he menevät naimisiin, Clare on kaksikymmentäkolmevuotias, Henry kolmekymmentäyksi. Mahdoton yhtälö? Ei, vaan totta, sillä Henry on ensimmäinen ihminen, joka kärsii aikasiirtymähäiriöstä: hän tempautuu tahtomattaan nykyhetkestä menneisyyteen tai tulevaisuuteen, varsinkin kokiessaan tunnemyrskyjä. Omista häistäänkin hän katoaa hetkeksi, mutta palaa juhlapöytään, tosin jollain tapaa vanhemman ja aikuisemman näköisenä.

Kaikki katoamistemput eivät kuitenkaan suju yhtä mallikkaasti. Syntyy sekä hillittömän hauskoja että sydäntä raastavia tilanteita. Vaikka Clarella ja Henryllä on kestämistä vaikean sairauden aiheuttamissa kommelluksissa, he yrittävät sinnikkäästi elää normaalia nuorenparin elämää. He käyvät töissä, kokkailevat, huvittelevat ystäviensä kanssa ja unelmoivat lapsista. Heidän intohimoinen rakkautensa kantaa heitä yli aikarajojen ja saa heidät lopulta uhmaamaan kohtaloa."

***

Mä en voinu sille mitään, mut mä vertasin tätä jossain kohti Pieneen lankakauppaan, joka oli kans sen kirjailijan esikoisteos, paksu ku mikä ja paljon tavaraa. Silti, tää oli laadukkaampi, mut lähestulkoon yhtä sekava, mut ei kuitenkaan niin ahdettu.

Alku oli sekava, joka sai mut tuskailemaan ymmärryksen kanssa ja monen monituista kertaa hoin itelleni "onpaa tää tyhmä". Mut kaikkein parasta koko tarinassa oli Claren lapsuuden kuvaus ja se, miten Henry tuli aina mistäkin ajasta eikä ollu halukas puhumaan tulevaisuudesta, joka oli siis Henryn nykyisyyttä.

Mut jahka päästiin "nykyhetkeen" ja koko ajan kuvaus kulki kuitenkin Claren näkökulmasta, alko alamäki. Mä en ymmärtäny ollenkaan miks siihen lapsensaantiin piti käyttää niin paljon sivuja, muut asiat kokonaan huomioonottamatta. Ja siks toiseks, aika alko kulkee yhtäkkiä niin nopsaan, et ei jääny paljon mistä kertoa, ainakaan mistään muusta ku niistä keskenmenoista. Sit mua häiritsi sekin, et Charisse ja Gomez oli yhtäkkiä saanu kaks lasta ja kolmas jo tulossa, ihan out of the blue.

Ettei menis liian kriittiseks niin mä ymmärrän, et on vaikeeta kirjottaa niin laajasta aikajanasta koherenttia teosta, mut jotenkin mua häiritsi ihan yltiöpäisesti asioiden mainitseminen kerran ja sit ei mitään. Miks ylipäänsä mainita, jos ei sillä oo mitään tekemistä minkään kanssa. Ja miten Henry yhtäkkiä oli hommannu ajokortin ja ajeli mielellään keskellä yötä, kun siihen asti ei ollu ollu mitään intressiä, koska se oli niin traagisesti menettäny äitinsä auto-onnettomuudessa?

Ihan viihdyttävä toki, mut alku (intron jälkeen) oli teoksen paras osa. Siitä asti alko menemään huonompaan suuntaan.

Elokuva: Eternal Sunshine of the Spotless Mind, USA 2004

Ohjaus: Michael Gondry

IMDb: Tahraton mieli

On vähän aikaa viime postauksesta. Olin tosiaan yhessä leikkauksessa ja siitä toipuminen äidin luona vei jo itsessään voimat :D Sitte oli kauhee pänttääminen tenttiviikkoon, joka on siis nyt intnsiivisimmillään, joten mikä muu aika olisikaan oivaa postausaikaa :D

Tää oli erikoinen, pakko sanoo Nostattaja, koska tässä oli paljon nimekkäitä henkilöitä, mutta EI juurikaan sitä hollywoodimeläpaskaa, johon oon niin sydänjuuriani myöden kyllästyny. Avatarin ajatteleminenkin saa mun verenpaineen kohoamaan.

Mut tää oli ihan eri maailmasta. Hiukan sekavan olonen, mut sopivasti, sai ite laittaa palaset paikoillee eikä kaikkia asioita selitetty kädestä pitäen, niinku jenkkileffoilla yleensä on tapana. Ja itse tarina oli aivan lumoava. Intro oli suhteellisen pitkä, joka teki ymmärtämisestä ja palojen kokoamisesta hankalaa, mut se oli tosi onnistunu kokonaisuutta ajatellen.

Pakkohan tässä oli tirauttaa kyynel jos toinenkin, mut ei imelyyden takia, koska tässä ei sitä ollu, vaan sen takia, et huolimatta siitä miten nää tyypit taisteli rakkautta vastaan, sitä vastaan ei voinu taistella. Rakkaus voitti. Ja tästä päästäänkin sellaseen sloganiin joka ei oo mun, en tiedä kenen se on, mut yks johtotähdistä mun elämässä: Jos kaks ihmistä on tarkoitettu toisilleen, mikään mahti maailmassa ei voi heitä erottaa. Ja jos kaks ihmistä ei ole tarkoitettu toisilleen, mikään mahti maailmassa ei voi heitä yhdistää. Tää jälkimmäinen on ainaki toteutunu mun elämässä, monta kertaa :)

Aivan ihana, sekava, erikoinen... Nostattaja! :)

Andrus Kivirähk - Riihiukko

"Riihiukon kotikylässä on käynnissä taukoamaton varastaminen ja omaisuuden kokoaminen. Ukolla on tepsivä konsti vaivaan kuin vaivaan, mutta kyläläisten pahimmalle taudille hänkään ei mahda mitään: ahneus on tullut jäädäkseen.

Kommelluksia riittää, kun aivan kaikki voudeista karjapiikoihin kähveltävät niin tyhmänylpeältä kartanonväeltä kuin toisiltaankin. Eivätkä ihmiset ole kylän ainoat toimijat. Taidokkaasti kirjailija kuljettaa tarinassaan krattia, ruttoa, horkkaa, ihmissutta ja muita kansantarinoiden hahmoja.

Riihiukossa pidetään hauskaa ahneiden kyläläisten kustannuksella. Kirja kertoo maaorjuuden ajasta, mutta se on myös terävä allegoria Virosta ennen ja nyt."

***

Tässäpä mielenkiintoinen teos. Jälleen kerran on kyseessä Lukupiiriblogin kuukauden kirja. Kyseinen teos on täynnä epärealismia, pähkähulluja juttuja ja ahneutta.

Pakko koittaa laittaa postaus ennen huomista leikkausta, vaikka tolpillani varmaan olen ihan miltei heti :)

Joka tapauksessa, tää oli niin ihanaa luettavaa. Koskaan ei tienny eikä aavistanu et mikä seuraava lause tulee olemaan. Kerronta oli ihan mahtavaa ja hahmot ihan loistavia. Kratit oli mun lemppareita. Niissä oli jotain todella inhimillistä, ja varmaan joku symbolinen vertauskuva renkiin niillä oli.

Sen enempää perehtymättä Viron historiaan, ymmärsin että tässä oli jonkinlainen satiirinomainen ote noihin historian aikoihin, kuvaus tai kannanotto, mutta tarkemman kuvan saaminen vaatisi pientä perehtymistä asiaan.

Kaiken kaikkiaan, vaikka en osaa tätä sen syvällisemmin tulkita, tarina oli mukaansatempaiseva ja kaikkine tapahtumineen ja juttuineen aivan ihastuttava. Tässä ei mun ymmärtääkseni ollu tarkotuskaan olla mitään tiettyä aihetta tai teemaa, vaan pääroolissa oli itse tapahtumat ja niiden kuvaus.

Tällaisia lisää :)

Harper Lee - Kuin surmaisi satakielen

"Kahdeksanvuotias Scout kasvaa isänsä ja veljensä kanssa 1930-luvun Alabamassa, Maycombin kaupungissa. Aurinkoiset kesäpäivät ovat täynnä sopivan kokoisia seikkailuja, ja Scout opettelee elämää pienin askelin. Mutta kaupungin uneliaan pinnan alla kytee patoutunutta vihaa. Scout on autuaan tietämätön turvallisen maailmansa ristiriidoista, kunnes eräs oikeudenkäynti paljastaa kotikaupungin todelliset kasvot. Nuorta mustaa miestä syytetään valkoisen naisen raiskauksesta, ja Scoutin isä ryhtyy puolustamaan häntä. Ennakkoluulot ovat syvään juurtuneita, ja moni haluaa jakaa oikeutta myös tuomioistuimen ulkopuolella. Scout joutuu kohtaamaan asioita, joita ei vielä pysty ymmärtämään. Edessä on kasvun aika. Harper Lee kuvaa lempeällä viisaudella kasvamisen kipeyttä ja todellisuuden kohtaamista. Kuin surmaisi satakielen on lumoava tarina kasvamisesta, omastatunnosta ja oikeudenmukaisuudesta."

***

Mä oon pitkään halunnu lukea tän. Musta tuntuu, että mä sanon niin joka kerta, mut niin se vaan on :) Joka tapauksessa tää oli mulla kerran aikasemmin lainassa, mut en sit lukenutkaan sitä ja myöhemmin lukasin hiukan aiheesta ja totesin et no hyvä etten tuhrannu siihen enempää aikaa. Mutta kas kummaa, tilaisuus tarjoutui ja luin, ennakkoluuloista huolimatta ja niin, mä luin yömyöhäsellä koska mun oli pakko saada tietää mitä sit tapahtu..?

Okei, siis lähtökohta oli se, että mä luulin, että tässä on joku tylsä pitkäveteinen teema. Mutta kas kummaa, ei ollutkaan ja vaikka tarina eteni hitaasti, musta oli ihanaa lukea Finchin lasten elämästä, etenkin kun ottaa aikatekijän huomioon. Kirjahan on vuodelta 1960 ja sijoittuu 1930-luvun Alabamaan. Myönnettäköön, mulle tuli taas kerran ristiriitaisia fiiliksiä, tahtooko se Scout oikeesti hienoks naiseks vai sanoko se niin vaan ja muutenkin mulla meni miss Maudet ja miss Stephaniet vähän sekasin. Joten, kieltämättä aikatekijä oli tällaselle vuostuhannen vaihteen vekaralle vähän outo. Ja välillä tuli sellanen olo, et hei hetkinen, missä nyt mennään ja mistä oikeen on kyse.

Joka tapauksessa, tarina oli raastava ja vaikka sen tiesi etukäteen niin silti se epäoikeudenmukaisuus ja tekopyhyys oli karseeta lukea, saati kuvitella, että se on joskus ollu todellisuutta. Sitä mä tuskin tulen koskaan tajuamaan ja käsittämään. Osaa taas himpun verran enemmän arvostaa sitäkin tasa-arvoa, joka tässä yhteiskunnassa vielä vallitsee.

Mut kaikkein sulosinta tässä kirjassa oli Boo Radley. Ja se miten se siellä nurkassa hämärässä kökki ja ku Scout näki sen niin sano "Hei, Boo". Se oli niin sykähdyttävää, et voisin jäädä siihen olotilaan, minkä se herätti vähän pidemmäkski aikaa. Kaiken kaikkiaan oli hieman sekava ja laaja-alainen siinä mielessä, et mulla kävi monta kertaa mielessä, et mikä tässä nyt olikaan se varsinainen aihe, mut mä tulin siihen lopputulokseen et tarinoita oli monta, kertojia vain yksi ja lopputuloksena oli sympaattinen ja brutaali kaaos harmonian keskellä.