tiistai 22. helmikuuta 2011

Dennis Lehane - Suljettu saari

"Eletään kesää 1954. Liittovaltion poliisi Teddy Daniels ja hänen työtoverinsa Chuck Aule saapuvat Shutter Islandille tutkimaan murhasta tuomitun Rachel Solandon tapausta. Solando on karannut saarella sijaitsevasta Ashecliffen vankimielisairaalasta, josta pitäisi olla mahdoton karata. Silti hänestä ei näy jälkeäkään.

Mutta onko Teddy Daniels tullut saarelle etsimään karannutta potilasta? Vai onko hänet lähetetty tutkimaan Ashecliffen radikaaleja hoitomenetelmiä, joihin kuuluvat niin lääkkeiden kuin kirurgisten toimenpiteiden kokeellinen käyttö. Käy ilmi, että Teddy Danielsilla on henkilökohtainenkin motiivi tutkimuksille: potilaiden joukossa on pyromaani, joka on tappanut hänen vaimonsa.

Sitä mukaa kuin tutkimukset etenevät, kysymykset vain lisääntyvät: Kuka jättää etsiville salakielisiä vihjeitä? Miksi sairaalassa ei ole merkintää potilaasta, joka on lähetetty sairaalaan vain vuotta aikaisemmin? Mitä tapahtuu osastolla C? Miksi aution majakan ympärillä on sähköaita ja aseistetut vartijat?

Mitä lähemmäksi totuutta Teddy ja Chuck pääsevät, sitä vaikeampi sitä on hahmottaa. Pikkuhiljaa he alkavat epäillä, etteivät pääse saarelta koskaan pois, sillä joku yrittää tehdä heistäkin mielipuolia..."

***

Tästä on tehty leffa ja uus kirjapainos leffakannella ja kaikkee, jotenkin tää on eksyny myös mun hyllyyn ja oli jo korkea aika ottaa itse selvää mistä oikein on kysymys.

No, nyt kun mietin mitä sanottavaa mulla on, niin en keksi mitään sellasta, jolla en paljastais merkittäviä juttuja. Mä tietoisesti vältin kaikkea mikä tähän liittyy, koska en halunnu pilata lukunautintoa. Kuitenkin veikkaan, että saattaisin nauttia leffan kattomisesta vaikka olen jo kirjana lukenut. Sen verran moninainen oli juoni, vaikka toisaalta musta tuntu pitkään et hei kamoon, koska tässä tulee jotain niinko psykologista höttöä. Mut se oli kaikki ympätty sinne loppuun :) Yhtään vähättelemättä alkupuolta, kaikki se oli tarpeellista, pohjustusta lopulle, mut silti tuntu et sinne oli kyllä ympätty jopa liiankin paljon.

Mä aion todellakin kattoo tän leffan joskus ja pohdin sitä uudestaan, kun näen jonkun toisen tulkinnan aiheesta. Tietystikään en voi sanoa olleeni täysin skarppina ku tätä iltaisin silmät ristissä lueskelin ennen nukkumaanmenoa.

Mulla pyörii päässä yks virke, toivottavasti se ei pilaa kenenkään lukunautintoa: kuka kusettaa ja ketä?

maanantai 14. helmikuuta 2011

Elokuva: American Beauty, USA 1999


IMDb: American Beauty
Ohjaaja: Sam Mendes

Tätä on vaikea kuvata sanoin. Ilmeisesti oon tullu vanhaks, koska katoin tän kymmenisen vuotta sitte ja koin tän jotenkin ällöttävänä ja tylsänäkin. Mut tää on oikeesti tosi kaunis ja mielenkiintonen. Vetoaa ihmisyyden syvimpiin tarpeisiin.

Täs on mun nähdäkseni monta eri tarinaa, tai yks asetelma, monta eri kokemusta. Mä samaistusin vähän liiankin kanssa siihen staattiseen olotilaan, johon päähenkilö mukautu ja sopeutu.

Kauneus tässä kuvasti mulle sitä elämän syvintä tarkoitusta, itse tarkoitusta. Mikä tässä elämässä on merkityksellistä: matka, ei päämäärä. Riippuu pitkälti itsestä miten kauniiksi asiat näkee ja kokee. Ite henkilökohtaisessa elämässä käyn taistelua oman suhtautumistapani kanssa. Jos mä haluan nähdä maailmassa pelkkää pahaa ja epäoikeudenmukaisuutta, niin näen sitä ja vastaan siihen samalla mitalla. Sen sijaan että keskittyisin siihen, mikä on kaunista ja hyvää.

Roolisuorituksesta on pakko mainita hatunnosto Anette Beningille, koska se vetää sellasen ristiriitasen hullun kulissinylläpitäjän roolin aivan hemmetin hyvin. Kun on tottunu vähän erilaisiin roolisuorituksiin kyseiseltä naiselta niin tää oli hyvä veto, ja hyvin vedetty :)

lauantai 12. helmikuuta 2011

Hermann Hesse - Narkissos ja Kultasuu

Narkissos on Mariabronnin luostarikoulun opettaja, sittemmin munkki ja apotti. Ylivoimaisen älynsä ja lahjakkuutensa tämä vakava, askeettinen mies on omistanut hengellisen elämän palvelukseen ja viettää päivänsä luostarin hiljaisuudessa.

Kultasuu on Narkissoksen oppilas ja ystävä. Hän on säteilevän elinvoimainen – uneksija, runoilija, rakastaja. Opettajansa kannustuksesta Kultasuu lähtee luostarista. Hän vaeltaa aisti-ilon ja kuoleman maailmassa, naisten himoitsemana ja naisia rakastavana, kokee kodittoman ilot ja surut, vapauden ja yksinäisyyden, tappaa ja varastaa, ajaa takaa pakenevaa täydellisyyden kuvaa, kaiken käsittävää äitihahmoa. Hänestä tulee viimein kuvanveistäjä.

Henki ja aine, ajattelija ja taiteilija, järki ja tunne toimivat vastavoimina tässä keskiaikaan sijoitetussa värikylläisessä romaanissa, joka kahden täysin erilaisen miehen kautta valaisee ainutlaatuisella tavalla ihmissielun maisemaa ja sen ikuista kaksijakoisuutta.

***

Tää oli lukupiiriblogin helmikuun kirjavalinta, tai siis me saatiin ihan itse äänestää :). Ja kerrankin se voitti, jota mä äänestin :)).

Joo, asiaan. Mä tykkäsin ihan hirmuisesti heti alusta lähtien tästä teoksesta. Siitä miten se oli kerrottu ja kieli oli aivan omaa luokkaansa. Kääntäjän kirjotusvirheet kyllä kieltämättä latisti vähän tunnelmaa.

Kuitenkin, aihe oli tuttu, mut harvoin oon kohdannu niin suoranaista aiheen käsittelyä. Vastakkainasettelut oli hyvin vahvasti esillä koko ajan ja monia vastakkainasetteluja, kaksijakoisuutta kuten takakansi kertoo.

Mä en voinu olla samaistumatta näihin kahteen omalaatuiseen henkilöön. Narkissos oli hyvin hyvin älykäs ja silti koki että tämän tie kulkee hengen polkua. Sitten oli Kultasuu, joka ihaili Narkissoksen omistautumista, kadehti tavallaan sitä, että toisella on erityinen suhtautuminen siihen omaan juttuunsa jota itsellä ei ole. Ja Kultasuu luuli ja uskoi että hänkin voi tehdä siitä oman juttunsa tai että se sitä on. Mutta Narkissos avaa Kultasuun silmät ja hän muistaa äitinsä, jota lähtee etsimään maailmalta, kuvainnollisesti.

Kaks täysin erilaista ja kuitenkin niin samanlaista hahmoa. Samanlaisia siinä, että oli se oma juttu mikä hyvänsä, sille tulee olla uskollinen, muuten ei elämässä oo mitään pointtia. Siihen osasin kyllä samaistua. Ite oon ettiny kaikki mahdolliset polut, eikä oikee ykskään tuntunu omalta, ennen ku nyt vasta aikuisiällä, mutta paljon on kärsitty tullakseen siitä tietoiseksi, ihan kuten Kultasuukin. Mutta kuitenkaan henki-maallisuus ei välttämättä oo ristiriidassa keskenään. Nää kaks hahmoa edusti mulle näiden ääripäitä, mutta mun elämässä näitten kesken vallitsee tasapaino, oonkohan mä sitten niitä talonpoikaistyttöjä, jotka on kahlehdittu johonkin tiettyyn paikkaan, mutten silti oo kahlehdittu ruokakelloon. Kyllä varmaankin, koska kuitenkin tällasessa yhteiskunnassa sitä elää, jossa on ihan luonnollista että on katto pään päällä, vaikkei se ookaan itsestäänselvyys.

Miellyttävä lukukokemus ja hassuinta tässä oli se, että mulla oli kanssa sellanen painos jossa oli kolme Hessen kirjaa, ja luulin et siin on vaan se yks ja ajattelin et eihän mulla oo mitään tsäänssejä saada tätä loppuu ennen kymmenettä päivää, mut sit yhtäkkii tuliki loppu vastaan :)

tiistai 8. helmikuuta 2011

Elokuva: 22 Bullets, Ranska 2010

IMDb: 22 Bullets
Ohjaus: Richard Berry

Moon ollu Jean Reno fani siitä asti ku näin skidinä ekan kerran Leonin. Ja ranskankieli on musta ihastuttavaa, opiskelin sitä monta vuotta ja nyt piiiitkän tauon jälkee luen sitä toista vuotta (pakollisena vieraana kielenä).

Kuitenkin, mä halusin tähän nimenomaiseks kansikuvaks alkuperäisen ranskankielisen nimen, vaikka kyseinen pätkä tunnetaan paremmin nimellä 22 Bullets. Kiitos (God Bless) American.

Tää ei ollu ainoa kohta, jossa huomasin olevan yhteyttä jenkkeihin, nimittäin mut on aivopessy (siis itse olen aivopessyt ilman parempaa tietoisuutta) jenkkiläiset leffat. Ja se mikä tästä vei katselunautinnon oli se, ettei siinä koko ajan väännetty rautalangasta et mitä tapahtuu. Menin ihan sekasin henkilöissä, mafiamiehet kun musta näyttää niin samanlaisilta, enkä tienny enää sit et kuka on tehny ja mitä ja kenelle. Siks toiseks mulle jäi hämärän peittoon sen poliisitädin ja päähenkilön yhteys, tai no ei ihan kokonaan, olihan niillä yhteinen bad guy, mut silti olisin odottanu jotain... selkeempää? Ja mua häiritsi sellanen ratkaisemattomuus sen poliisitädin ja sen pomon väleissä. No, okei se veti sitä avarilla, vuhuu. Taas mä vertaan jenkkileffoihin, vaikka ranskalaiset leffat on niin paljon parempia ku ne on niin suoria ja rehellisiä.

Mut joo, kaikin puolin näyttävä leffa ja varmaan olis ollu paljon parempi, jos ois pysyny kyydissä koko matkan. Mut ei mitään verrattuna Leoniin :)