William Faulkner - Kun tein kuolemaa

En löytäny suomenkielistä etukantta enkä minkäänlaista takakannen tekstin kaltaistakaan :D Joten nyt täytyy tyytyä olemaan ilman :).

Siis tää oli kans yks lukupiirikirja, ja aivan varmasti olisin jättäny kesken jos ei olis ollu, kun meinasin muutenkin et jätän, mut oli kuitenkin pakko saada tietää miten se päätty. Eikä tää ollu ees mitenkään paksu, vaivaset 202 sivua. Mut teksti oli niin sekavaa ja kerronta vielä sekavampaa. Mut sehän on Faulkneria.

Joka tapauksessa tää on tragikoominen kuvaus senajan maalaisista. Jopa hyvin tyhmistä tai hulluista ihmisistä. Hienosti ne ihmisten kuvaukset kuitenkin kietoutu toisiinsa, jahka niissä kuvauksissa alko olee selväpiirteisempää tekstiä.

Tässä oli niinkin lyhyeks ja pintapuoliseks kerronnaks hyvin monta kerrosta, jotka jopa minä huomasin :D Siis Addie Bundren, vainaja, oli tän kertomuksen ydinkohta ja kaikki muut kietoutu just sen ympärille, vaikka se oli jo kuollu (tais se kuolla siinä aika alussa vasta).

Päällimmäisenä mul on mielessä jotenkin, et Addie makso velkansa antamalla miehelleen Anselle lapsia ja jotenkin näin "oikeutti" sen, että synnytti toisen miehen lapsen. Ja taas Anse makso velkansa Addielle tuomalla tämän ruumiin Jeffersoniin joka taas puolestaan "oikeutti" tämän ottamaan uuden vaimon heti kun vanha oli kuopattu.

Mieluisin hahmo oli kyllä ehdottomasti Jewel. Nimensäkin poika oli saanu ku oli kova (itsepäinen) ku timantti. Kielenkäyttö oli aika raakaa ja teot vielä raaempia, vaikka toisaalta pelastihan hän äitinsä vedeltä ja tulelta. Vaikka tässä annettiin ymmärtää, ettei Jewel rakastanu äitiään, mutta äiti sitäkin voimakkaammin poikaansa.

Vaikka sisaruksia olikin paljon, jotenkin jokasella oli oma tarinansa kerrottavana, joka eheytti kerronnallisesti Bundrenien perheen. Vardaman, joka sai kalan, Cash, joka veisti äitinsä arkun, Darl, joka oli omalaatuisin, Jewel, joka oli hiomaton timantti ja ainoa tyttö Dewey Dell, joka oli raskaana ja halusi lapsesta eroon muiden tietämättä. Ja kaikkein paras oli kyl ehkä isä, Anse Bundren, joka oli aika tyhmä ja itsepäinen, vähän niinkun ei olis osannu tehä päätöksiä itsenäisesti, vaikka teki kaikkensa saadakseen uudet hampaat, ja näköjään myös uuden vaimon.

Tää oli omalaatuisin teos piiiitkään aikaan ja herätti ajatuksia.

Harper Lee - Kuin surmaisi satakielen

"Kahdeksanvuotias Scout kasvaa isänsä ja veljensä kanssa 1930-luvun Alabamassa, Maycombin kaupungissa. Aurinkoiset kesäpäivät ovat täynnä sopivan kokoisia seikkailuja, ja Scout opettelee elämää pienin askelin. Mutta kaupungin uneliaan pinnan alla kytee patoutunutta vihaa. Scout on autuaan tietämätön turvallisen maailmansa ristiriidoista, kunnes eräs oikeudenkäynti paljastaa kotikaupungin todelliset kasvot. Nuorta mustaa miestä syytetään valkoisen naisen raiskauksesta, ja Scoutin isä ryhtyy puolustamaan häntä. Ennakkoluulot ovat syvään juurtuneita, ja moni haluaa jakaa oikeutta myös tuomioistuimen ulkopuolella. Scout joutuu kohtaamaan asioita, joita ei vielä pysty ymmärtämään. Edessä on kasvun aika. Harper Lee kuvaa lempeällä viisaudella kasvamisen kipeyttä ja todellisuuden kohtaamista. Kuin surmaisi satakielen on lumoava tarina kasvamisesta, omastatunnosta ja oikeudenmukaisuudesta."

***

Mä oon pitkään halunnu lukea tän. Musta tuntuu, että mä sanon niin joka kerta, mut niin se vaan on :) Joka tapauksessa tää oli mulla kerran aikasemmin lainassa, mut en sit lukenutkaan sitä ja myöhemmin lukasin hiukan aiheesta ja totesin et no hyvä etten tuhrannu siihen enempää aikaa. Mutta kas kummaa, tilaisuus tarjoutui ja luin, ennakkoluuloista huolimatta ja niin, mä luin yömyöhäsellä koska mun oli pakko saada tietää mitä sit tapahtu..?

Okei, siis lähtökohta oli se, että mä luulin, että tässä on joku tylsä pitkäveteinen teema. Mutta kas kummaa, ei ollutkaan ja vaikka tarina eteni hitaasti, musta oli ihanaa lukea Finchin lasten elämästä, etenkin kun ottaa aikatekijän huomioon. Kirjahan on vuodelta 1960 ja sijoittuu 1930-luvun Alabamaan. Myönnettäköön, mulle tuli taas kerran ristiriitaisia fiiliksiä, tahtooko se Scout oikeesti hienoks naiseks vai sanoko se niin vaan ja muutenkin mulla meni miss Maudet ja miss Stephaniet vähän sekasin. Joten, kieltämättä aikatekijä oli tällaselle vuostuhannen vaihteen vekaralle vähän outo. Ja välillä tuli sellanen olo, et hei hetkinen, missä nyt mennään ja mistä oikeen on kyse.

Joka tapauksessa, tarina oli raastava ja vaikka sen tiesi etukäteen niin silti se epäoikeudenmukaisuus ja tekopyhyys oli karseeta lukea, saati kuvitella, että se on joskus ollu todellisuutta. Sitä mä tuskin tulen koskaan tajuamaan ja käsittämään. Osaa taas himpun verran enemmän arvostaa sitäkin tasa-arvoa, joka tässä yhteiskunnassa vielä vallitsee.

Mut kaikkein sulosinta tässä kirjassa oli Boo Radley. Ja se miten se siellä nurkassa hämärässä kökki ja ku Scout näki sen niin sano "Hei, Boo". Se oli niin sykähdyttävää, et voisin jäädä siihen olotilaan, minkä se herätti vähän pidemmäkski aikaa. Kaiken kaikkiaan oli hieman sekava ja laaja-alainen siinä mielessä, et mulla kävi monta kertaa mielessä, et mikä tässä nyt olikaan se varsinainen aihe, mut mä tulin siihen lopputulokseen et tarinoita oli monta, kertojia vain yksi ja lopputuloksena oli sympaattinen ja brutaali kaaos harmonian keskellä.

Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan

"Saatana saapuu Moskovaan on venäläisen kirjallisuuden sapekkaimpia satiireita. Mustan komiikan mestariteoksessa Pimeyden Ruhtinaan vierailu 1930-luvun Moskovassa rinnastuu vaikeuksiin joutuneen neuvostokirjailijan ja hänen rakastettunsa lyyriseen rakkaustarinaan sekä Pontius Pilatuksen ja Jeesuksen välienselvittelyyn kahdentuhannen vuoden takaisessa Jerusalemissa. Mihail Bulgakovin pääteos oli Neuvostoliitossa kielletty kirja miltei kolmekymmentä vuotta. Sen riehakas fantasia ja salakavala huumori ovat edelleen vertaansa vailla.

Mihail Afnasjevitsh Bulgakov (1891–1940) syntyi Kiovassa, opiskeli lääkäriksi ja toimi kirjailijana, lehtimiehenä, näyttelijänä, ohjaajana ja dramaturgina. Hän hankki mainetta esikoisromaanillaan Valkokaarti (1924) ja varhaisilla näytelmillään, mutta joutui pian Stalinin paitsioon ja sensuurin kouriin. Saatana saapuu Moskovaan -romaanin kirjoittamisen Bulgakov aloitti 1928 ja viimeisteli sitä kuolemaansa saakka. Teos julkaistiin Neuvostoliitossa ensimmäisen kerran osin lyhenneltynä jatkokertomuksena 1966–67, mutta kokonaisuudessaan vasta 1973. Bulgakov teki useita anomuksia matkustaakseen ulkomaille, mutta kirjeisiin ei koskaan vastattu."

***

Mä jotenki tätä lukiessa ajattelin et onpa kuivaa. Alku oli tosi mielenkiintonen ja lupaava, sen ensmäiset kaks lukuu, mut sit se alko puuduttaa, siis ei se tarina tai sillee, mut se kerrontatapa, mul ei vaan jääny mielee et mitä sii kuvailtii, ku kuvailtii tosi paljon ja aika yksityiskohtasesti. Niinku varmaa klassikoissa on tapana eikä se jonkun toisen mielestä varmaa oo kuivaa, mut mul oli välillä pakko pakottaa itteni lukemaa, ei oikee osannu ollenkaa keskittyy.

Sitte mä jäin miettii itse tarinaa. Siinä oli kirjailija ja sen luoma tarina, jota siinä ilmeisesti kerrottiin välillä, mut sit saatana oli kans ja se oli niinku kummassaki. Olikse niinku totuuden mukainen kuvaus tapahtumista ja siis hä. Mä oon ihan pihalla. Mielenkiintosta miettii jos se vaik aukeis. On päässy toi kaunokirjallinen (ja muukin) analyyttisyys vähän rapistumaan. No, takakannessa sanottiin jo että se on satiiri, mut mä en ihan hahmota sitä sieltä, no se on yks miten saatana sekottaa pakkaa ja ihmisiä laitetaan hullujen huoneelle. Siinä oli yk potentiaalinen kohta satiirille. Mut tota loppupuolta pitää vähän fundeeraa. Ei kyl todellakaan kaduta että luin! En tie koska olisin tätäkään saanu luettua jos ei olis ollu ulkoapäin tulevaa painostusta..

(Tempaussaldo lienee avattu:

1. Marian Keyes - När Lucy Sullivan skulle gifta sig
2. Stephen King - Callan sudet
3. Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan X
4. Raymond Chandler - Syvä uni
5. Terry Pratchett - Valon tanssi

Tempaussaldo: 1/5)

Franz Kafka - Muodonmuutos ja Rangaistussiirtolassa

”"Kun Gregor Samsa eräänä aamuna heräsi, hän huomasi muuttuneensa suunnattomaksi syöpäläiseksi."

Franz Kafkan kaksi vaikuttavaa, käsitteeksi muodostunutta novellia puhuttelevat nuoria lukijoita."

***

Emmä tätä kyllä kauhuks kategorioi, sori vaan, mut tää puhutteli jotain muuta kautta ku kauhun tai pelon kautta. Pisti kyllä ajattelemaan ja olihan ne molemmat omalla tavallaan tosi raakoja ku ajattelee. Varsinkin toi toinen, mä oikeen ihmettelin et kuis se nyt sillee, olin odottanu ihan toisenlaista ratkasua, mut toisaalta, jos se ei olis ollu tämä, se ei olis ollu niin.... sanoman täyteinen. Mä tykkään novelleista just sen takia, kun niihin sanomat ja sellaset on niin selkeessä muodossa.

Robert Louis Stevenson - Tohtori Jekyll ja herra Hyde

"Klassinen kauhukertomus hyvän ja pahan kamppailusta ihmismielessä.

Lontoolainen tiedemies tohtori Jekyll onnistuu valmistamaan laboratoriossaan aineen, jolla hän pystyy halutessaan muuttumaan paholaismaiseksi herra Hydeksi. Eräänä yönä koetilanne riistäytyy tohtori Jekyllin hallinnasta eikä hän pysty enää hallitsemaan olemustaan.

Robert Louis Stevensonin romaani ilmestyi alunperin vuonna 1886."

***

Mä halusin tutustua tähänkin oikeen kunnolla, kuullu vaan juttua ja suurinpiirtein tienny mistä on kyse, saman ihmisen kahdesta täysin eristä puolesta: hyvästä ja pahasta.

Ensikskin, mä yllätyin että se oli sen Uttersonin näkökulmasta kirjotettu. Mä jotenkin oon aina luullu, että se ois ollu sen Jekyllin näkökulmasta. Ja tätä oli ihanan sujuva lukea, kuin tarinaa tai satua, verrattuna Saatana saapuu Moskovaan, joka on keskeneräinen tällä hetkellä. Tää oli tosi selkee ja hyvin kirjotettu (tai suomennettu) ja oikein kiva tiivis ja mukava paketti.

Jane Austen - Järki ja tunteet

"Jane Austen (1775-1817) on varakkaan englantilaisen keskiluokan kuvaaja. Säätytietoista ja tärkeilevää ympäristöään hän tarkkailee romaaneissaan satiirikon silmin huvittuneesti hymyillen.

Järki ja tunteet on kahden sisaruksen, järkeilevän Elinorin ja tunteellisen Mariannen, toisiinsa kietoutuneiden rakkaustarinoiden kuvaus. Taustana on vanhan hyvän ajan pikkuporvarillinen seurapiiri. Jane Austenin kerronnan huumori on tehnyt hänestä "Englannin hilpeimmän klassikon", jonka viisaat ja sydämelliset romaanit ovat mestaruudessaan ajattomia."

***

Ensiksi täytyy mainita, että pari vuotta sitten kesällä ajattelin lukea Ylpeyden ja ennakkoluulon, ihan vaan tutustuakseni että mistä oikein ähistään. Olin ahdasmielinen enkä ymmärtänyt miljöötä sen paremmin kuin aikaakaan, joten pidin sitä erittäin tyhmänä, huonona ja ihan turhana. Nyt ymmärrän toisin. Halusin nimenomaan tutustua Austeniin uusin silmin ja tässäpä oiva tilaisuus.

Itse teokseen. Alku oli vähän tylsähkö, kun oikeastaan mitään ei tapahtunut, mutta kaikki se ihmisten kuvaus oli pohjustusta tapahtumille ja juonenkäänteille. Oikein hyvää ja laadukasta viihdettä. Oli juuri sellaista suurta draamaa jota ei paljon muissa teoksissa tapaakaan kuin klassikoissa. Pidin, erittäin paljon, ja nyt kun ei ole enää niin paljon aikaa lukea viihdekirjallisuutta, niin tämän teoksen lukuarvo kasvo huimasti, koska nyt kun on muutakin elämää niin sitä uppoutuu ihan eri tavalla kirjan maailmaan.

George Orwell - Vuonna 1984

"Ajatusrikos oli asia jota ei voinut salata iäti. Sen voi pitää piilossa jonkin aikaa jopa vuosikaudet, mutta ennemmin tai myöhemmin siitä takuulla jäi kiinni.

Totuusministeriön virkamies Winston Smith elää totalitarisessa valtiossa. Mystinen isoveli valvoo kaikkialla: joka huoneistossa teleruutu lähettää puolueen propagandaa ja toisaalta tarkkailee kansalaisten liikkeitä, jopa heidän ajatuksiaan. Puolue on luonut myös uuskielen, jonka tarkoituksena on tehdä puolueen vastustaminen eli ajatusrikos mahdottomaksi. Romaanin päähenkiklön Winston Smith väärentää työkseen historiaa mutta on samalla alkanut epäillä totalitaristista järjestelmää. Seuraukset ovat kohtalokkaat."

***

Mä rakastuin tähän teokseen heti ekasta luvusta. Kuvaus ja kerronta on ilmiömäistä, suomentajakin saa osan kunniasta. Orwell on kuvannu nerokkaasti, ei pelkästään fiktiivisen maailmankuvan vaan myös kokonaisen kulttuurin, uskottavastikin jopa. Vaikka tuota fiktiivisyyttä voidaan spekuloida, se kai on ollu tarkotuksenakin, saattaa yhteiskuntajärjestelmät, totalitarismi suurennuslasin alle. Ja teos on varoittava esimerkki miten käy, jos jonkinlainen minkälainen tahansa Puolue pääsee valloilleen ja hallitsee ihmisiä.

En voinu sille mitään, mutta Isoveli oli mun päässä ihan Hitlerin näkönen. Se kai siinä on ollu tarkotuskin, kun ottaa huomioon ilmestymisajankohdan (1949) ja sanoman. Tunsin lukiessani jopa ahdistusta. Harvemmin kirjalliset tuotokset saa tunnetiloja päälle tai eläytymään, mutta laitan tämänkertaisen eläytymistapahtuman ihan kerronnan ja kuvauksen piikkiin. Se oli taidokas ja erittäin... erittäin... kovaa kamaa :D.

Richard Matheson - Olen legenda

"Robert Neville on maailman viimeinen ihminen, mutta yksin hän ei ole, sillä kaikki muut ihmiset ovat salaperäisesti muuttuneet vampyyreiksi. Neville puolustautuu verenhimoisia vihollisiaan vastaan linnoitetussa talossaan. Päiväsaikaan hän armottomasti saalistaa ja tuhoaa vampyyreita pyrkien samalla löytämään tieteellistä selitystä vampyyreiden olemassaoloon ja niihin liittyviin uskomuksiin. Mutta onko hän sittenkään niin yksin kuin kuvittelee? Olen legenda on sekä scifin että kauhun klassikko, voimakas kuvaus äärimmäisestä yksinäisyydestä maailmassa, jossa asuu pelkkiä hirviöitä. Sitä on luonnehdittu tärkeimmäksi vampyyriromaaniksi Bram Stokerin Draculan jälkeen."

***

Tää oli aikkast positiivinen yllätys. Tuntuu, että kun lukee niin paljon ku mitä nyt oon lukenu niin alkaa koko nautinto lukemisesta maistua puulta, mutta tämä.. En tiedä, ehkä oon lukenu niin paljon klassikoita, että odotin tästäkin jotain sellasta. Tämä ei ollut "tavallinen" klassikko, vaikka kirjotettu joskus 50-luvun puolessa välissä ja siihen aikaan nähden tarina on sijoittunu tulevaisuuteen: 70-luvun puoleenväliin.

En pysty kertomaan mikä tässä oli niin hyvää paljastamatta samalla olennaisia asioita tarinasta tai juonesta, mutta siis mielenkiintonen ja hyvin kuvattu ja omalla tavallaan jännä joskaan ei suoranaista kauhua, mutta ei kaikki kauhu aina oo automaattisesti hyvää..? Joo, suosittelen, ehkäpä jopa iästä riippumatta, mut ei nyt ihan lapsille kuitenkaan.

Franz Kafka - Oikeusjuttu

Yllättävän mukaansatempaiseva teos. Klassikoihin kun suhtautuu aina tietyin varauksin, vaikka mielenkiintoa löytyisikin. Taitaa nälkä kaivertaa viimeisimmätkin analyysit päästä, mutta jäi mieleen niinkin vähäpätöinen asia kuin se, että jos asianajajaa ja
Leniä lasketa, muuten lähes poikkeuksetta Josef K:n käymät paikat ja tapaamat ihmiset mainittiin vain kerran. Vaikka teos piti otteessaan tarinan edetessä, tai tapahtumien edetessä, oli myös kohtia jotka jäivät ymmärryksen ulkopuolelle vaikka luinkin jonkin osan kahdesti.

Ehkäpä tämä(kin) teos avautuu paremmin ajan kuluessa ja toisen (tai useamman) lukukerran jälkeen. Vaikka luin kirjan pitäen mielessäni aiheen, jossa kritioisitiin oikeusjärjestelmää ja yhteiskuntaa, jäi se silti vähän hämärän peittoon. Ehkä se johtuu "sivistymättömyydestäni" ja kriittisyyden ja syvällisyyden puutteestani.. Mene ja tiedä.. ehkä menen, ehkä en.

Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva

Alku oli mukaansatempaiseva, mutta jossain kohtaa jouduin pakottamaan itseni lukemaan eteenpäin. Ehken ollut sopivassa tilassa vastaanottaakseni teoksen sanomaa ja kuvaamia aiheita, kun jäin tuijottamaan itsepintaisesti pinnalista tarinaa. Joka siis oli erilainen, mutta ennalta-arvattava. Ehkä tahti on liian kova syvällisemmälle pohdinnalle. Ei ehdi sisäistämään, pureskelemaan luettuaan vaan hotkii teoksen toisensa jälkeen ja aina on yhtä tyhjä olo. Olen tainnut kadottaa lukemisen nautinnon. Onneksi minusta ei ole muotokuvaa...

Ja ei tämä kyllä kovin kauhuakaan ollut.

Aleksis Kivi - Seitsemän veljestä

Tuskin esittelyjä kaipaa tämä teos. Ajattelin sen lukasta ja hutkasta tosta vaan, niinkun välipalaks. Eihän se käynyt. Kieli on todella erilaista, ja vaikka se nyt on jotenkuten ymmärrettävää, se tekee ymmärryksestä jokseenkin vaikeaa. Eli raskasta luettavaa jos sen niikseen ottaa. Alussa oli vaikea päästä kärryille ja puolet tapahtumista meni ohi silmien. Mutta sitte jonkun ajan kuluttua niin pääsi kärryille ja alko lukeminen sujumaan. Väsyneenäkään ei kannata lukea tätä, sen huomasin myös.

Se oli kiva tarina seitsemästä veljeksestä ja heidän touhuistaan. Kuitenkin loppu hyvin, kaikki hyvin. Tämä on teos, joka varmasti aukeaa useammilla lukukerroilla enemmän ja enemmän ja ensimmäisellä on mahdotonta saada vedenpitävää kokonaiskuvaa.

Ilmari Kianto - Punainen viiva

"Punainen viiva ilmestyi 1909, saman vuonna jolloin ensimmäiset yleiset ja yhtäläiset eduskuntavaalit Suomessa pidettiin. Suuren maailman mullistukset heittävät pärskeitään korven viheliäiseen köyhyyteen, sosiaalidemokratia alkaa ensimmäistä kertaa taistella takametsien ihmisten sieluista, mutta korpikansan kohtalonyhteyttä erämaahan uusi aika aatteineen ei kykene murtamaan. Romaanin päähenkilöillä Topi ja Riikka Romppasella lapsikatraineen on pysyvä paikkansa suomalaisessa kansallisgalleriassa.Ilmari Kiannon pääteos Punainen viiva on historiallisesti ja yhteiskunnallisesti vaikuttava ajankuva, merkittävä kotimainen klassikko."

***

Asenne ratkaisee. Aloitin tätä kirjaa jo pari kuukautta sitten, mutta jätin sen kesken, koska en (viitsinyt eikä kiinnostanut) ottaa selvää teoksen miljööstä tai mitä tarkoittaa punainen viiva. Kyllä se sieltä olisi auennut kun olisi jaksanut lukasta, mutta en ollut tarpeeksi avoin vielä silloin ja nyt luettuani olen myyty.

Kirjan kieli on vaikea, murretta, mutta kertojan kieli on ihan arkipäivän suomea. Silti siihen tottuu ja se on osa kirjan hienoutta. Ensimmäisen kerran tuli sellainen olo, että tässä on kirja jonka voisin lukea yhä uudelleen ja uudelleen. Se oli koskettava tarina, kuvaus ihmisistä, luonnosta, uskonnosta, yhteiskunnasta ja niiden välisistä suhteista, melkeinpä mitä vaan tuolta on mahdollista löytää. Ihmeiden aika ei ole ohi, koska on ihme miten suuresti kyseinen kirja vaikutti, vaikka aluksi tuntui kaukaiselta, vaikealta ja väkinäiseltä. Suosittelen kaikille ja erittäin lämpimästi.

F. M. Dostojevski - Rikos ja rangaistus

"Rikos ja rangaistus on yksi maailmankirjallisuuden syvällisimmistä teoksista. Dostojevski asettaa pohdittavaksemme ihmiselämän tarkoituksen. Koko elämän problematiikka avautuu uudelleen pohdittavaksi. Käsitteet rikos ja rangaistus kasvavat yli rajojensa, kietoutuvat toisiinsa. Kertomus nuoresta Raskolnikovista, hänen rikoksestaan ja kasvustaan tekonsa ymmärtämiseen, siitä puhdistautumiseen, on kirja, jonka sukupolvi toisensa jälkeen on ottanut omakseen."

***

Nyt on ensimmäinen Dostojevski takana. Kuvittelin ensinnäkin kielen olevan vanhanaikaista ja vanhoillista, jota en ymmärtäisi kuitenkaan. Kuitenkin kieli oli erinomaista, erittäin selkeää, taas sain huomata, että kyseinen ennakkoluulo oli turha. Kerronta oli yllättävän sujuvaa ja jouhevaa, tuntui että tarina muodostui elokuvaksi päässä lukiessa. Eli mukaansatempaiseva ja samalla yllättävän raskasta.

Pidin kirjassa esiintyvästä suuresta draamasta, kuten filosofisista pohdiskeluistakin, tosin niiden kohdalla piti kääntää sivua takaisin ja lukea kolmekin kertaa, mutta silti jotkut kohdat jäivät hämärään. Luulen, että olen kirjallisuuden parissa vielä niin "sivistymätön" tai kypsymätön, etten kyennyt näkemään kaikkea tai edes pientäkään osaa, puhumattakaan kokonaisuudesta. Toinen lukukerta (tai kolmas tai neljäs tai...) ja samalla aika voi saada teoksesta aukenenemaan uusia ulottuvuuksia. Lukemista häiritsi oma pää, joka yritti nähdä kovasti niitä ulottuvuuksia, ja helpotti kummasti, kun (jos pystyi) lakkasi yrittämästä ja sen sijaan ottaa mitä annetaan. Eikä niinkään kaikki-mulle-nyt-heti -tyylillä.

Emily Brontë - Humiseva harju

"Yhden ainoan rukouksen minä rukoilen, ja sitä minä toistan niin kauan kunnes kieleni kangistuu, ja se kuuluu - Catherine Earnshaw, älköön sielusi saako rauhaa niin kauan kuin minä elän! Sinä väitit, että minä sinut tapoin - kummittele minulle sitten! Niinhän murhatut tekevät murhaajilleen. Minä uskon - tai tiedän - että aaveita on maan päällä vaeltanut ennenkin. Seuraa minua joka paikkaan - ota mikä hahmo tahansa - tee minut vaikka hulluksi, mutta älä jätä minua tähän kuiluun, mistä en sinua löydä!" (Otavan Seitsentähden painoksen 2006 takakansi)

***

Huh huh. Aikamoinen kokemus. Kirjan aikana tuli niin paljon ajatuksia että tuntuu ettei mitenkään saa niitä purettua sanoiksi. Ensiksi, olin nähnyt elokuvan useita useita vuosia sitten ja jotenkin mieleen oli jäänyt se, että pääosassa olisi Heathcliffin ja Catherinen välinen rakkaus, toki se olikin, ei vain ihan niin kuin kuvittelin sen olevan. Yllättävää oli raakuus ja pahuus mitä Heathcliff osoitti muita kohtaan ja miten kohteli muita, etenkin omaa poikaansa. Pidin kerronnasta, siitä että kertojana on herra Lockwood tai pikemminkin taloudenhoitaja Ellen Dean, joka kertoi tarinaa Earnshaweista ja Lintoneista (ja Heathcliffeistä) herra Lockwoodille takautuvasti siihen päivään asti.

Odotin Jane Austenmaista tai Shakespearemäistä kerrontaa, mutta kieli olikin yllättävän "nykyaikaista", vaikka se ei tehnyt tarinaa ymmärrettäväksi. Monen monta kertaa pysähdyin ja pakitin ja mietin olinko nyt ymmärtänyt oikein ja samoin hahmojen väliset suhteet sai pysähtymään ja miettimään mitä sukua kukakin on kenellekin. Ahdistava, synkkä, raaka, suora ja heti ensimmäisestä sivusta tarina tempaisi mukaansa niin, ettei sitä voinut laskea käsistään. Luulin oikeasti että se on 600 sivuinen selostus siitä kuinka kaksi ihmistä rakastaa toisiaan, mutta se oli jokseenkin taustalla, se oli koko ajan mielessä, mutta sukupolvia vaihtui ja Catherinen jälkeen pääosaan tuli Cathy nuorempi. Toinen lukukerta varmasti avaisi enemmän. Tällä hetkellä olen melko sanaton.