Kajsa Ingemarsson - Vettä vain

Tästäkään en löytänyt takakannen tekstiä, vaikka luulisi löytyvän kun on kuitenkin sen verran tuore teos (2009, käännös 2010). Eikä tätä kirjaa täältä enää löydy, oli se
vain lainassa hetken. En edes muista koska luin tämän :)
Joka tapauksessa on kyseessä melko tuhti välipala (yli 500 sivua) ja täytyy myöntää, että epätoivo iski jossain kohtaa, MUTTA se johtuu ominaisuudesta jonka omaan: jätän kirjat helposti kesken, tai ne pikemminkin jäävät kesken, vaikka olisi kuinka kiva kirja niin kesken jää (esim. Anna Karenina).

Alku jaksaa melkein aina tempaista mukaansa (enhän muuten edes pääsisi jättämään kirjoja kesken) eikä tämä ollut poikkeus. Tarinaan sisältyy kyllä vettä, ja se saa tapahtumasarjan liikkeelle. Päähenkilö on julkisuudenhenkilö, toisin sanoen kirjailija, jonka kirjat ovat myyneet huimasti ja nyt on aika saada vuosikymmenen kestävä suhde kirjasarjaan päätökseen. Ongelmia kuitenkin ilmenee, eikä kaikki mene kuten Strömsöössä.

Juoni, sen kuvaukset, tapahtumien kulku ja kieliasu olivat yhteneväisiä keskenään. Nämä tekivät tästä teoksesta nautittavan välipalan. Hieman alussa kieli kylläkin tökki, kun olin mukamas niin tottunut "korkeatasoiseen" kirjallisuuteen silloin, mutta tarina vei kielen mennessään. Vaikka tässä on käsitelty monia asioita ja monista näkökulmista, pysyy silti tarina koherenttina ja mielenkiintoisena, helppolukuisena ja helposti seurattavana. Viihteen lisäksi on tässäkin jonkinlainen kasvutarina, voisin sanoa jopa luokkarajoja rikkova suhde, joka tämän kasvun saa aikaan. Kuinka uskottava se sitten loppujen lopuksi on, jää lukijan harteille.

Mielenkiintoinen seurattava oli tuo kehityskulku, mutta silti jäi sellainen olo, että jotain jäi pahasti kesken. Toisaalta joskus se on tavoiteltavaakin, mutta kuitenkin olisin ehkä kaivannut kirjailijan valintoja enemmän näkyville. Lopussa tuli väkisinkin sellainen olo että "no just joo", mutta toisaalta se jättää aukon, jonka jokainen voi mieleisekseen täydentää.

Laadukas välipala, jota ei voi sanoa monesta "vakavasti otettavasta" teoksestakaan, joten onnistunut lukukokemus kaikin puolin. Ei maata järisyttävää, muttei myöskään ajanhaaskausta :)

Linda Olsson - Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

"RUNOLLINEN ROMAANI KAHDEN NAISEN YSTÄVYYDESTÄ

Vanha Astrid asuu pienessä ruotsalaisessa kylässä lähes erakoituneena. Kylän väki on leimannut hänet kummajaiseksi ja noidaksi. Eräänä talvisena päivänä kylään muuttaa Veronika, kolmekymppinen kirjailija, joka kirjoittaa mökissään ja parantelee haavojaan – hän on menettänyt hiljattain elämänsä rakkauden. Astrid tarkkailee uutta tulokasta vaivihkaa ja ottaa viimein kontaktin naapuriinsa.

Naisilla ei pintapuolisesti arvaisi olevan juuri mitään yhteistä. Sisäisesti heitä kuitenkin yhdistää suurten menetysten tuska, padotut tunteet ja yksinäisyys. Lettujen ja mansikkahillon äärellä käytyjen keskustelujen myötä naiset löytävät toisistaan lohdun ja sielunkumppanin, jolle avautua tuskastaan.

Astrid on kantanut raskasta salaisuutta sisällään ja kykenee vasta elämänsä loppumetreillä paljastamaan sen Veronikalle. Veronika ymmärtää vähitellen, että tarina jonka hän haluaa kertoa onkin Astridin tarina.

Lukijat ympäri maailman ovat ottaneet Olssonin romaanin omakseen. Uudessa-Seelannissa Laulaisin sinulle lempeitä lauluja oli kaikkien aikojen myydyin esikoisromaani, ja Ruotsissa kirjaa on myyty jo yli 250 000 kappaletta. Ruotsin kirjakauppaliitto valitsi sen vuoden 2006 parhaaksi romaaniksi."

***

No voi hyvää päivää. Siis tässä taas teos sarjassamme kirjoitan-esikoisromaanin-ja-tungen-siihen-kaiken-mikä-irti-lähtee. Toinen samanmoinen piina oli Pieni lankakauppa. Eikä siinä mitää, mut miks ihmees tunkea kaikki se yksiin kansiin ja toiseks se, et ei mitää selkoo mistää kun mihinkään asiaan ei syvennytä. Tällanen toteava tyyli ei oikein sovi mulle. Ei tähän päässy lainkaan sisälle. Enkä mä edes tajunnu kaikkea tapahtunutta, koska se oli puettu niin kauniisiin sanoihin.

Täysin epäuskottavaa, et miljoona vuotta ollu erakko yhtäkkiä rupee puhumaan niin avoimesti täysin ventovieraalle ihmiselle. Mä kun luulin ensimmäisten kappaleiden aikana et tää on joku luottamuksen voittamiskirja, mut ei lähelläkää. Paljon kuvailtiin sienimettiä ja ruoanlaittoa, eikä kumpikaan oikee innosta mua henkilökohtaisesti. Ja sitten vielä ennalta-arvattava, vaikka ei siinäkään mitää, kunhan sen osaa tehdä taidokkaasti.

Tässä haiskahti nyt kyl niin vahva wannabe-henki et ihan ihokarvat nousee pystyyn. Loppusilaus oli Astridin kirje, jota se ei olis ikimaailmassa kirjottanu niillä sanoilla ja sillä kauniilla kielellä millä se oli kirjotettu, sellanen rajoittunut henkilö kun oli omalla tavallaa. Kirjailija vaan halus näyttää "omia taitojaan" eikä välittänyt teoksen koherentista rakentuvuudesta ja uskottavuudesta pätkääkään. Mua ei niinkää ihmetytä se et tää kirja on niin suosittu jenkeissä, mut et muualla maailmassa. Vai onko se sit vaan niin et kun joku hypettää jotain niin kohta siinä on koko kylä ja sen jälkeen koko maa ja loppu on historiaa..

Edita Morris - Hiroshiman kukat

Tästä en löytäny edes kansikuvaa, eikä takakannen tekstiä taida olla olemassakaan. Joten referoin hiukan mistä on kysymys.

Päähenkilö Juka saa vieraakseen amerikkalaisen nuorenmiehen Sam-sanin, josta itseasiassa tulee Jukan perheen alivuokralainen matkansa ajaksi. Samista piti tulla lääkäri kuten isästään, mutta nyt hän on liikematkalla Japanissa isäpuolensa firman kautta. Hiroshimassa räjähti atomipommi 14 vuotta sitten ja Sam saa tutustua pikkuhiljaa Jukan kautta pommin aiheuttamiin kauhuihin.

Juka on perheen äiti, jolla on pikkusisko Ohatsu, 17 vuotta, ja kaksi lasta (ymmärtääkseni kaksi:). Jukan mies, Fumio, saa sairastumisen merkkejä, jonka kautta Sam saa hiljalleen tietää pommin vaikutuksista. Tarina oli todella kauniisti kirjoitettu, vaikka käännös olikin, ja onnistunut ristiriita on tarinan kerronnan kauneudessa ja tapahtumien kauheudessa. Japanilainen kulttuuri oli myös hyvin mielenkiintoista luettavaa. Kauheinta tässä oli se, miten omat heimolaiset hyljeksivät sen takia, mitä pommi on aiheuttanut. Säteilystä johtuvat mutaatiot ja muut ilkeät asiat ovat syy syrjintään. Pommin uhrit eivät kelpaa työhön, niiden kanssa ei seurustella tai heitä ei palvella kaupoissa jne.

Toinen asia mikä tuli esille oli japanilainen kulttuuri. Tunteiden näyttämisestä pidättäytyminen, kohteliaisuus ja ylpeys. Kasvojen menettäminen on suuri häpeä. Suuren hädänkin keskellä, ei tule unohtaa olla kohtelias ja huomaavainen. Kirjailija on onnistunut ilmaisemaan hienosti sisällä kuohuvan mylläkän ja ulospäin näytettävän tyyneyden.

Kaiken kaikkiaan tykkäsin kirjasta todella paljon. Tykkään muutenkin lukea erilaisista kulttuureista ja eri maihin ja miljöihin sijoittuvia tarinoita. Tragediaksi kuvattu teos ja sitä se olikin, useammalta kohdin kuin vain yhdestä.

Bret Easton Ellis - Lunar Park

"Kuvittele romaanikirjailija, joka on saavuttanut menestystä ja vaurautta jo opiskeluikanaan, sitten nähnyt sietämättömän isänsä hupenevan tuhkakasaksi ja oman kuuluisuutensa haihtuvan parjausten, viinan ja huumehuurujen mukana ilmaan. Kuvittele, että kirjailija saa toisen mahdollisuuden. Tämän romaanin päähenkilö nimeltä Bret Easton Ellis saa.

Romaanin Ellis asuu esikaupungin perukoilla vaimonsa, poikansa ja tytärpuolensa kanssa. Kohtalokkaissa halloween-pippaloissa Ellis näkee vilaukselta levottomuutta herättävän (fiktiivisen) hahmon, auton, joka on aivan samanlainen kuin hänen isävainaansa auto; tytärpuolen nukke alkaa käyttäytyä epänormaalisti ja talossa alkaa tapahtua outoja muutoksia. Ellis yhdistää nämä muutokset toisiin, vakavampiin tapahtumiin – sarjamurhiin ja nuorten poikien katoamisiin – ja yrittää epätoivoisesti puolustaa perhettään. Vaimo, terapeutti ja poliisi väittävät, että hänen pelkonsa ovat turhia, aineiden väärinkäytön ja egomaanisuuden synnyttämiä.

Lunar Park aiheuttaa lukijalle hämmennyksen toisensa perään. Se muuttuu komediasta psykologiseksi ja yliluonnolliseksi kauhuksi ja käsittelee matkan varrella rakkautta ja menetyksiä, isiä ja poikia. Teos on sekä syvästi henkilökohtainen että uskomattoman mielikuvituksellinen."

***

Mielenkiintoinen teos, kaikinpuolin. Luin kyllä englanniks, joten jotkut asiat saatto mennä hieman yli hilseen. Veikkaan, että suuren osan tämän kirjan nautinnosta meni siinä, kun en oo lukenu muita Elliksen kirjoja. Katoin Wikipediasta, et Ellisillä on tapana käyttää samoja hahmoja teoksissaa, joka nivoo tavallaan kaikki teokset yhdeksi suureksi perheeksi.

Ensin nautin lukemisesta suuresti. Tarinaa oli mukava lukea. Mutta loppu meni sellaseks sillisalaatiks, että oksat pois. Taas kerran Wikipediasta luin, että teemana oli Ellisin suhde isäänsä. Sen kyllä huomasin, mutta ehkä suurimman annin tästä saa kuitenkin kirjailija itse.

Ehkä kesä verottaa liikaa, kun tuntuu, ettei ajatus kulje eikä oikeen mistään oo mitään sanottavaa. Mikään ei liiku pääkopassa. Siksipä jätin Kjell Westön Langista kirjoittamatta yhtään mitään. Kun ei ollut mitään sanottavaa. Kauhistuttavaa, mutta onneks alkaa kohta arki ja arkinen aherrus niin ehkä aivotkin palaavat kesälaitumilta. Toivossa on hyvä elää, sano lapamato.

Alex Garland - Laguuni

"Rähjäinen majatalo pilvenhuuruisessa Bangkokissa. Viereisessä huoneessa makaa kuollut narkomaani ja oveen on kiinnitetty saaren kartta. Ihmiset puhuvat laguunista, joka on täydellinen paratiisi. Kukaan ei tiedä sen tarkkaa sijaintia. Richardilla on kartta ja hän kaipaa seikkailua. Ja sitä hän saa."

***

Tuli luettua tää jo muutama päivä (viikko(?)) sitten, mut olin pari päivää keskellä järveä ja tenttiinki piti lukea ja ja ja.. No nii selitykset siksee.

Mä oon joskus nähny tän leffan, olin sillon aikkast nuori (nuorempi!) ja muistan sen verran et ajattelin et onpa tää tyhmä. Mut nyt ymmärrän, etten ollu kovin avoin ja ymmärtäväinen. Realistisuus oli ilmeisesti ainoa jonka jotenkuten ymmärsin siihen aikaan. Mut täytyy sanoa, et aika hyvin tämäkin sai realistisia piirteitä, tai siis uskottavasti kerrottu tarina.

Kuvailtu hirveen hyvin miljöötä (vaikken tajunnu ihan sataprosenttisesti kaikkea), mut mikä hienointa oli se miten ihmiset ja niitten aivotuksia oli kuvattu. Miten laguuni jotenkin mystisesti sai ulkomaailman kadottamaan merkityksensä ja ainoa tarkotus elämällä oli suojella sitä ja sen salaisuutta, joka siis oli että se itse laguuni oli se salaisuus.

Just, tän takia mä oon vetkuttanu tän postausta, kun ei oikeen ajatus kulje :D

Joka tapauksessa tää oli hieno kuvaus, hieno tarina ja uskottavasti kerrottu. Sanoisin jopa et täs oli maagisrealismin piirteitä voimakkaasti. Aika brutaali loppujen lopuks, mut sen pystyn hyvin ymmärtämään, että ihminen on ihmiselle susi. Se paisto kyllä vahvasti rivien välistä. Ja tätä oli vaikea jättää kesken, joten se tuli aika nopeesti luettua.

Hieno esikoisteos Garlandilta. Palkintojensa arvoinen varmasti.

Sofi Oksanen - Baby Jane

"Mitä tapahtui Pikille? Vitsimaakarille, jolla oli itkevän ilveilijän ääni, joka sokeutti, petkutti ja peitti kaiken sen, minkä hän halusikin olevan näkymätöntä itsessään. Miten kaupungin coolein lepakko päätyi vangiksi omaan kotiinsa, näkemään lähes nälkää?

Ongelmaan, joka ei ole hallittavissa, on vaikea saada apua. Sillä on kuitenkin nimi. Tautiluokitus F-41.0.Pikiä yrittävät pitää pystyssä tyttöystävät. Nykyinen, tarinan minäkertoja, ja ex Bossa, jotka huolehtivat hänestä monin tavoin. Se on virhe. Mutta niin on myös minäkertojan ja Pikin suhde, jossa oikeat sanat osuvat vääriin paikkoihin ja väärät oikeisiin. Siitä irtautuminen on veristä."

***

Tuli luettua ensimmäinen Oksanen parvekkeella yhteen soittoon. Siis ei Oksasen ensimmäinen romaani vaan mun ensimmäinen lukemani Oksasen romaani :)

Mun olis tavallaan ollu hyvä lukea tää pari vuotta sitten kun omat häiriöt oli silmäänpistävät, vaikka toisaalta ehkä hyvä niin kun ottaa huomioon miten kirja loppu.

Kummallisinta tässä on se, et vaikka mä oon ite jotenkuten pystyny menemään kauppaan, juosten kumpaankin suuntaan kylläkin, niin taisin silti samaistua enemmän kertojaan. No ehkä siks, kun Piki ei kuitenkaan päästäny lukijaa lähelle, joten piti tyytyä ulkopuolisen kuvaukseen tilanteesta. Ja mulle sellanen avuttomuuden tunne kun toinen kärsii ja noin, on hyvin tuttua. Mut kaikesta huolimatta mä en voinu sille ajatukselle mitään, et miksei se ottanu sitä apua vastaan, vaikka toisaalta jonkun verran ottikin, mut silti, oli niin paljon vielä mahdollisuuksia.

Rakkaustarina, joka muistutti vähän Sid ja Nancyä, mut joka kuitenkin jäi pikkasen avonaiseks, tai ehkä se piti osata lukea rivien välistä. Mulle ei ihan selvinny Pikin tunteet kertojaa kohtaan, tai ehkä sekin piti osata lukea rivien välistä.

Joka tapauksessa kirja oli mukavalukuinen ja tarinassa oli rakkaustarinan lisäks kiedottu sairauskertomus ja musta on hienoa, että tästäkin uskalletaan kirjoittaa, kun en nyt ihan heti muista, että olis tällanen aihe vastaan kävelly. Se, että uskalletaan puhua ja kirjottaa tästä tuo vertaistukea niille, jotka ei sitä lääkäreiltä saa, mutta kaipaavat sitä kipeästi.

Chimamanda Ngozi Adichie - Purppuranpunainen hibiskus

"15-vuotias Kambili Achike ja hänen veljensä Jaja elävät yltäkylläistä

mutta onnetonta elämää ankaran uskonnollisen isän varjossa. Alistava Papa on maailman silmissä kunnioitettu vapaustaistelija, mutta kotona väkivallan varjo on jatkuvasti läsnä.

Kambilin elämä mullistuu, kun yliopistossa opettava, vapaamielinen Ifeoma-täti kutsuu nuoret luokseen toiseen kaupunkiin. Tädin puutarhassa kukkivat aistilliset, purppuranpunaiset hibiskukset, ja yhtäkkiä koko maailma on täynnä ääntä, iloa ja tunteita, jollaisia Kambili ei ole koskaan uskaltanut edes kuvitella."

***

Tässä oli teos, joka kolahti aiheellaan hyvin vahvasti. Ensin tätä oli ahdistavaa lukea, mutta kun pystyn kuvittelemaan hyvin fundamentalistin uskonnollisen kiihkoilijan sieluni silmin niin en juurikaan hämmästynyt teoksen raakuudesta. Eniten mä ajattelin, et miten sä voit?? Se on sun lapsi. Mut Jumala menee kaiken edelle, jopa lapsien ja kaikki tapahtuu tietysti lasten hyvinvointia ajatellen.

Joku vuos sitten erosin kirkosta, koska en kyenny hyväksymään joidenkin kiihkomielisten fundamentalismia ja kirkon tulkintaa Jumalasta. Niin mä tulin siihen tulokseen, että mä en voi kannattaa mitään uskontoa, koska en kykene näitä tulkintoja, saati ihmisten tekoja uskonnon varjolla, hyväksymään. Ja tässä on oikein oiva teos, joka kuvaa mitä se saattaa olla ja miten se vaikuttaa ympäristöönsä. Marxin ajatus: uskonto on oopiumia kansalle, tuli hyvinkin lihaks mun elämässä. Järki ja tietynlainen maalaisjärki pyyhkiytyy kokonaan pois kun mennään pilkuntarkasti uskonnon pykälien ja tulkintojen mukaan. Huomasin myös sen, etten tarvitse uskontoa uskoakseni.

Uskonnot sinänsä on ihan hyviä, mua vaan ihmetyttää jotkut ääri-ihmiset, joista tulee tällasia tyranneja, kuten tässä teoksessa. Uskonnoissa ei sinänsä oo mitään vikaa, mua vaan ahdistaa tietynlainen suvaitsemattomuus ja ehdottomuus mitä niissä esiintyy.

Teos sinänsä oli miellytävää luettavaa. Sitä oli mukava lukea ja tarina oli hyvin kerrottu. Henkilöistä vähän epämääräseks jäi Jaja, johon ei päässy sisälle vaikka toisaalta samaistuin vahvastikin.

Audrey Niffenegger - Aikamatkustajan vaimo

"Tämä on tarina Claresta, punatukkaisesta taideopiskelijasta, ja Henrystä, seikkailunhaluisesta ja boheemista kirjastonhoitajasta, jotka ovat rakastaneet toisiaan koko elämänsä. Kun he tapasivat ensimmäisen kerran, Clare oli kuuden vanha, Henry kolmekymmentäkuusi.

Kun he menevät naimisiin, Clare on kaksikymmentäkolmevuotias, Henry kolmekymmentäyksi. Mahdoton yhtälö? Ei, vaan totta, sillä Henry on ensimmäinen ihminen, joka kärsii aikasiirtymähäiriöstä: hän tempautuu tahtomattaan nykyhetkestä menneisyyteen tai tulevaisuuteen, varsinkin kokiessaan tunnemyrskyjä. Omista häistäänkin hän katoaa hetkeksi, mutta palaa juhlapöytään, tosin jollain tapaa vanhemman ja aikuisemman näköisenä.

Kaikki katoamistemput eivät kuitenkaan suju yhtä mallikkaasti. Syntyy sekä hillittömän hauskoja että sydäntä raastavia tilanteita. Vaikka Clarella ja Henryllä on kestämistä vaikean sairauden aiheuttamissa kommelluksissa, he yrittävät sinnikkäästi elää normaalia nuorenparin elämää. He käyvät töissä, kokkailevat, huvittelevat ystäviensä kanssa ja unelmoivat lapsista. Heidän intohimoinen rakkautensa kantaa heitä yli aikarajojen ja saa heidät lopulta uhmaamaan kohtaloa."

***

Mä en voinu sille mitään, mut mä vertasin tätä jossain kohti Pieneen lankakauppaan, joka oli kans sen kirjailijan esikoisteos, paksu ku mikä ja paljon tavaraa. Silti, tää oli laadukkaampi, mut lähestulkoon yhtä sekava, mut ei kuitenkaan niin ahdettu.

Alku oli sekava, joka sai mut tuskailemaan ymmärryksen kanssa ja monen monituista kertaa hoin itelleni "onpaa tää tyhmä". Mut kaikkein parasta koko tarinassa oli Claren lapsuuden kuvaus ja se, miten Henry tuli aina mistäkin ajasta eikä ollu halukas puhumaan tulevaisuudesta, joka oli siis Henryn nykyisyyttä.

Mut jahka päästiin "nykyhetkeen" ja koko ajan kuvaus kulki kuitenkin Claren näkökulmasta, alko alamäki. Mä en ymmärtäny ollenkaan miks siihen lapsensaantiin piti käyttää niin paljon sivuja, muut asiat kokonaan huomioonottamatta. Ja siks toiseks, aika alko kulkee yhtäkkiä niin nopsaan, et ei jääny paljon mistä kertoa, ainakaan mistään muusta ku niistä keskenmenoista. Sit mua häiritsi sekin, et Charisse ja Gomez oli yhtäkkiä saanu kaks lasta ja kolmas jo tulossa, ihan out of the blue.

Ettei menis liian kriittiseks niin mä ymmärrän, et on vaikeeta kirjottaa niin laajasta aikajanasta koherenttia teosta, mut jotenkin mua häiritsi ihan yltiöpäisesti asioiden mainitseminen kerran ja sit ei mitään. Miks ylipäänsä mainita, jos ei sillä oo mitään tekemistä minkään kanssa. Ja miten Henry yhtäkkiä oli hommannu ajokortin ja ajeli mielellään keskellä yötä, kun siihen asti ei ollu ollu mitään intressiä, koska se oli niin traagisesti menettäny äitinsä auto-onnettomuudessa?

Ihan viihdyttävä toki, mut alku (intron jälkeen) oli teoksen paras osa. Siitä asti alko menemään huonompaan suuntaan.

Hermann Hesse - Narkissos ja Kultasuu

Narkissos on Mariabronnin luostarikoulun opettaja, sittemmin munkki ja apotti. Ylivoimaisen älynsä ja lahjakkuutensa tämä vakava, askeettinen mies on omistanut hengellisen elämän palvelukseen ja viettää päivänsä luostarin hiljaisuudessa.

Kultasuu on Narkissoksen oppilas ja ystävä. Hän on säteilevän elinvoimainen – uneksija, runoilija, rakastaja. Opettajansa kannustuksesta Kultasuu lähtee luostarista. Hän vaeltaa aisti-ilon ja kuoleman maailmassa, naisten himoitsemana ja naisia rakastavana, kokee kodittoman ilot ja surut, vapauden ja yksinäisyyden, tappaa ja varastaa, ajaa takaa pakenevaa täydellisyyden kuvaa, kaiken käsittävää äitihahmoa. Hänestä tulee viimein kuvanveistäjä.

Henki ja aine, ajattelija ja taiteilija, järki ja tunne toimivat vastavoimina tässä keskiaikaan sijoitetussa värikylläisessä romaanissa, joka kahden täysin erilaisen miehen kautta valaisee ainutlaatuisella tavalla ihmissielun maisemaa ja sen ikuista kaksijakoisuutta.

***

Tää oli lukupiiriblogin helmikuun kirjavalinta, tai siis me saatiin ihan itse äänestää :). Ja kerrankin se voitti, jota mä äänestin :)).

Joo, asiaan. Mä tykkäsin ihan hirmuisesti heti alusta lähtien tästä teoksesta. Siitä miten se oli kerrottu ja kieli oli aivan omaa luokkaansa. Kääntäjän kirjotusvirheet kyllä kieltämättä latisti vähän tunnelmaa.

Kuitenkin, aihe oli tuttu, mut harvoin oon kohdannu niin suoranaista aiheen käsittelyä. Vastakkainasettelut oli hyvin vahvasti esillä koko ajan ja monia vastakkainasetteluja, kaksijakoisuutta kuten takakansi kertoo.

Mä en voinu olla samaistumatta näihin kahteen omalaatuiseen henkilöön. Narkissos oli hyvin hyvin älykäs ja silti koki että tämän tie kulkee hengen polkua. Sitten oli Kultasuu, joka ihaili Narkissoksen omistautumista, kadehti tavallaan sitä, että toisella on erityinen suhtautuminen siihen omaan juttuunsa jota itsellä ei ole. Ja Kultasuu luuli ja uskoi että hänkin voi tehdä siitä oman juttunsa tai että se sitä on. Mutta Narkissos avaa Kultasuun silmät ja hän muistaa äitinsä, jota lähtee etsimään maailmalta, kuvainnollisesti.

Kaks täysin erilaista ja kuitenkin niin samanlaista hahmoa. Samanlaisia siinä, että oli se oma juttu mikä hyvänsä, sille tulee olla uskollinen, muuten ei elämässä oo mitään pointtia. Siihen osasin kyllä samaistua. Ite oon ettiny kaikki mahdolliset polut, eikä oikee ykskään tuntunu omalta, ennen ku nyt vasta aikuisiällä, mutta paljon on kärsitty tullakseen siitä tietoiseksi, ihan kuten Kultasuukin. Mutta kuitenkaan henki-maallisuus ei välttämättä oo ristiriidassa keskenään. Nää kaks hahmoa edusti mulle näiden ääripäitä, mutta mun elämässä näitten kesken vallitsee tasapaino, oonkohan mä sitten niitä talonpoikaistyttöjä, jotka on kahlehdittu johonkin tiettyyn paikkaan, mutten silti oo kahlehdittu ruokakelloon. Kyllä varmaankin, koska kuitenkin tällasessa yhteiskunnassa sitä elää, jossa on ihan luonnollista että on katto pään päällä, vaikkei se ookaan itsestäänselvyys.

Miellyttävä lukukokemus ja hassuinta tässä oli se, että mulla oli kanssa sellanen painos jossa oli kolme Hessen kirjaa, ja luulin et siin on vaan se yks ja ajattelin et eihän mulla oo mitään tsäänssejä saada tätä loppuu ennen kymmenettä päivää, mut sit yhtäkkii tuliki loppu vastaan :)

Junichiro Tanizaki - Avain

"Ikääntyminen tuo mukanaan paitsi positiivisia asioita kuten elämänkokemuksen kypsyyttä, myös elämän ikäviä piirtoja kuten elimistön rappeutumista, ruumiin raihnaisuutta ja pysyvää kyvyttömyyttä, mitä ei ole ihan helppo hyväksyä.

Päiväkirjaromaanissa Avain ikääntyvä mies törmää riittämättömyyteensä hieman nuoremman vaimonsa suhteen -- ja kipeä asia saa käsittelynsä muistiinpanomerkinnöissä, joihin kirjataan ensin se mitä ongelmasta kyetään edes itselle tunnustamaan.

Tanizakin romaani on kaksoispäiväkirja, miehen ja vaimon kynistä lähtöisin, ja kirjallisesti nerokas asetelmallisuus toteutuu siis paitsi paljastuvan totuuden kerroksellisuuden myös kaksoisvalotteisen näkökulman puitteissa. Japani, japanilaisuus, perinne elää tässä loistavassa kertomuksessa taitavana kerrontaratkaisuna, jonka hienopiirteisyys saa hakea vertaistaan länsimaisesta romaanitaiteesta. Tuomas Anhava on suomentanut teoksen englanninkielisestä versiosta, mutta japaninsa tuntevana tehnyt hienoa ja herkkää työtä."

***

Kyseessä on siis Lukupiiriblogin kuukauden kirja. Keskustelua käytiin jo ennakolta, vähän mietteitä ja ajatuksia ennen lukemista ja moni oli joskus jo lukenutkin. Kirjahan on 50-luvun Japanissa aikoinaan julkaistu.

Ensimmäisenä mulle tulee mieleen hämmennys. Ennakkokeskustelussa tuli esille teoksen eroottisuus, mutta ilmeisesti mun ja muun maailman käsitykset eroottisuudesta poikkeaa kyllä melkoisella tavalla, kun en nähnyt juuri eroottisuutta tässä. Se mitä kyllä kohtasin oli analyyttisyys. Kuvaisin tätä analyyttisellä otteella varustettua hieman vanhemman pariskunnan seksuaalisia ongelmia kuvaava teokseksi. Ja hienointa oli kerrontatyyli, päähenkilöiden päiväkirjamerkinnät veivät tarinaa eteenpäin.

Ja täytyy myöntää et meni niin syvälle analyyttisyyteen, että ku silmät ristissä luki viimisiä sivuja niin olin kyllä ihan pihalla ku tanssiva lumiukko. Mä aina koitan miettiä henkilöiden vaikuttimia ja syy-seuraussuhteita tämäntyyppisissä pohdintaa ja ajatusten liikkuvuutta vaativissa teoksissa, mutta mä putosin kyllä ihan totaalisesti kärryiltä. Kaikki meni tosi hyvin, viimisiin sivuihin asti. Mikä loppujen lopuks oli totuus? No, parastahan kirjoissa on se, että se on jokasella omanlaisensa :)

Helen Walsh - Englantilainen tragedia

Erilainen perhesaaga monikulttuurisesta Englannista. On vuoden 1975 kylmin yö. Robbie Fitzgerald juoksee paniikissa pitkin lumen saartamia katuja kaupungin pahamaineisimmilla kulmilla. Ja hän juoksee pelastaakseen henkensä ja tuoreen perheensä - tietäen että heillä ei ole juurikaan mahdollisuuksia selvitä. Unelma-avioliitto oman tamiliprinsessan kanssa on suistunut taisteluksi köyhyyttä, ennakkoluuloja ja naapuruston raakaa vihaa vastaan. Robbie on nyt luullut keksineensä ulospääsyn painajaisesta ja pinkoo kilpaa kohtalonsa kanssa... Yön tapahtumat sysäävät liikkeelle tapahtumaketjun, jonka vaikutukset tuntuvat vielä seuraavassakin sukupolvessa.

***

Ensin, tätä oli tosi vaikee lukee. Mä lähinnä tulkitsin tekstin amatöörimäiseks wannabe-kirjailijan tuotokseks, joka yrittää antaa jotain mitä ei ole. Eikä tarina itsessään päässy ihan heti alkuun, vaikka kyllä se alusta lähti heti liikkeelle, miljöön ja tilanteen kuvaus vaati vaan kuvailemista, joka mut puudutti heti alussa, vaikka ne olikin mielenkiintosia kohtia.

Aika pian päästiin itse tarinaan. Luin tän äsken loppuun ja oon vähän pohdiskellu tätä tarinaa. Yks lause jäi mieleen: Olit auttamatta liian kaunis tähän maailmaan. Sitten siellä oli vertaus Dorian Graysta. Jotenki mä koen vahvasti, et Vincent oli tän tarinan päähenkilö, teema ja sanoma. Mut miten, sitä mä en tiedä. Tiedän sen kuitenkin, et syrjitty ja kiusattu, hylkiö omas niin voimakkaan kauneuden, ettei kyenny elämään, kun sen menetti. Sen ainoan pyhän asian omassa elämässään ja muut tappo sen. Elämän traagillisuus.

Aika ronskia tekstiä ja rajua kerrontaa. Se on hyvä, muhun tehoaa suorat sävelet. Yleensä vihjailut ja sellaset menee multa ohi. Mut silti, mä koin, että mä en ehkä ollu tarpeeks vastaanottavainen tälle tarinalle just nyt. Nyt ku kaikki tuntuu olevan yhtä juhlaa on vaikea samaistua traagisiin tarinoihin.

Erlend Loe - Supernaiivi

"Minulla on kaksi ystävää. Yksi huono ja yksi hyvä. Ja sitten minulla on veljeni. Hän ei ole kenties yhtä sympaattinen kuin minä, mutta kuitenkin o.k.

Näin alkaa norjalaisen Erlend Loen todellinen läpimurtoromaani, palkittu Supernaiivi, joka on herättänyt laajaa kansainvälistä huomiota. Kirjan 25-vuotias päähenkilö on törmännyt syvään henkilökohtaiseen kriisiin.

Kaikki tuntuu merkityksettömältä. Hän ei kuitenkaan jää toimettomaksi, vaan alkaa ratkoa ongelmiaan. Pohtia asioita, joiden kanssa hänellä on ongelmia ja asioita, joiden kanssa ei ole."

***

Tää oli mulla autolukemisena, ja siksi siis kesti näinkin kauan saattaa tämä teos loppuun. Oon kuullu Loesta niin paljon ja etenkin tästä Supernaiivista, että oli pakko tutustua tähän. Kieli ja tarinankerrontatapa on omaa luokkaansa. Tosiaan oon ollu varmaa huvittava näky kun luin tän autossa parkkipaikalla loppuun kun se nyt siihen osu, ja hihitelly siel yksinäni.

Jossain määrin alko vähän tökkiä ainainen listojen laatiminen, mutta toisaalta oli mukava lukea mitä päähenkilö oli kunakin päivänä (erityisesti New Yorkissa) nähnyt. Ja pakkohan tässä on miettiä tai väkisinkin mieleen tulee, että ei kukaan voi keksiä tällasta, tän on pakko olla jossain määrin totta, sen verran yksityiskohtasta kuvailua.

Erilainen lukukokemus ja taatusti aion lukea Loelta vielä jotain muuta, ei todellakaan jääny tähän! :)

José Saramago - Kertomus sokeudesta

Kun Kertomus sokeudesta ilmestyi alkukielellä vuonna 1995, José Saramago sai Prémio Camoes -palkinnon, joka on portugalilaisen kielialueen merkittävin kirjallisuuspalkinto. Saramagon romaanin merkitys on kuitenkin yleismaailmallinen. Se paljastaa kulttuurin haurauden, sen miten kenestä tahansa voi poikkeustilanteessa paljastua peto. Romaani on perustaltaan jännittävä katastrofikertomus, mutta se on myös allegoria todellisen maailman sokeudesta, jonka seurauksista lukemattomat ihmiset tälläkin hetkellä kärsivät.

***

Luulin jo hetken että tää on taas yks ikuisuusprojekti, mut sainhan sen loppuun, vihdoin ja viimein. Mä en yleensä lue takakansia tai muuta, enkä sitä tehny tälläkään kertaa. Olin ehkä vähän pettyny, ku tajusin et tätä tää koko tarina on. Ja kappalejakojen harvuus ja ihmisten puheet oli erotettu pilkuilla ja pelkillä isoilla alkukirjaimilla. Oli vaikeuksia ensi sopeutua siihen, mut jotenki se kuitenkin sopi itse tarinaan.

Mä oon kuullu et jotkut on kokenu tän ahdistavana. No, joo onhan se sitäkin, varmaan joillekkin, mut mua jotenkin asia koskettaa. Mä tiedän millasta on olla sokea, metaforisesti, ja sitten näkevä sokeiden joukossa. Se on aika rankkaa. Samaistuin kyllä lääkärin vaimoon. Sinänsä ei mitään uutta, eikä maailmaa mullistavaa. Joillekin se voi sitä olla, ehkä niille jotka on vielä sokeita.

Khaled Hosseini - Tuhat loistavaa aurinkoa

"Mariam on vain 15-vuotias, kun hänet lähetetään Kabuliin ja naitetaan itseään kolmekymmentä vuotta vanhemmalle Rashidille. Hän aloittaa uuden elämänsä toiveikkaana, mutta vuosien kuluessa burqa kätkee alleen niin nöyryytykset, mustelmat kuin hiipuvan toivon lapsesta.

Kaksi vuosikymmentä myöhemmin Kabulissa riehuvat taistelut murskaavat myös nuoren ja rakastuneen Lailan haaveet tulevaisuudesta. Hänestä tulee Rashidin toinen vaimo.
Afganistanilaisnaisen kohtalosta määräävät miehet, sota, talibanien hirmuhallinto. Mutta Mariamin ja Lailan välille kasvaa ystävyys, joka on kaikkia näitä vahvempi – ja joka saa heidät yhä uudestaan taistelemaan toivon ja vapauden puolesta."

***

Hmm, miten mä teilaan tän vaikuttamalta ahdasmieliseltä ja tunteettomalta..? No, okei, alotetaan krediiteistä. Musta kirjottaja on luonu tarinan uskottavaks, tai siis musta se oli uskottavaa, että vaikka Mariam oli ensin tosi etäinen Lailaa kohtaan niin sitte se aika pian suli siihen ja niistä tuli ystävät. Eli siis vaikka tapahtumat tapahtu tosi vilkkaasti, ne oli melko uskottavia.

Ensin mä ajattelin, et no onneks täs ei oo tätä draamaa, siis sellasta kunnon ah, oi Brooke olet niin ihana ja kaunis -draamaa, eli siis mun sanastossa se on sitä Hollywoodroskapaskaa. Mutta olihan siellä sitäkin. Ja ehkä alku oli vähän pitkä ja loppu oli taas vähän töks. En ole pahoillani, jos joku kauhistuu mun arvostelusta, mut musta tässä itse tarinassa olis ollu potentiaalia, mut se oli pilattu vaikka millä, vaikka mun täytyy kaikesta mun kritiikistä huolimatta sanoa, että tarina kesti ne kyllä hyvin. Eli siis ihan ok. Mä en voi olla mainitsematta, että mulla oli vähän tai todella paljonkin sellanen ennakkoajatus että tää kirjailija on Lähi-idän Torey Hayden, joka on myös mun tuomittujen listalla.

Jane Austen - Northanger Abbey

"Seitsentoistavuotias Catherine Morland rakastaa kauhua ja tahtoo sankarittareksi. Rauhallinen maalaispappila ei tarjoa suuria mahdollisuuksia moiseen. Onneksi hän pääsee Bathiin, saa uusia ystäviä ja kutsun vierailla heidän kodissaan, vanhassa luostarissa. Joko täyttyvät hänen hurjimmatkin toiveensa? Mitä hirveitä salaisuuksia mahtavat kätkeä nuo ikivanhat muurit?

Northanger Abbey on Jane Austenin hilpeänkirpeä satiiri aikalaisilleen niin rakkaista "goottilaisista" kauhuromaaneista. Hänen piikkinsä eivät ole menettäneet hiukkaakaan terävyydestään vieläkään, lähes kaksisataa vuotta kirjan kirjoittamisen jälkeen!"

***

No joo. Mä en tajunnu. Siis missä se satiiri oli? Multa meni ihan ohi. Ja musta se, että tää ei ollu niin Austenia ku muut eikä kuitenkaan ihan selkeesti jotain muutakaan.(kauhua tms). Mä ymmärsin varmaan ihan väärin ton sankaritar-jutunkin, koska mä luulin et se Catherine oli ihan oikeesti joku sankaritar, vaikka takakannen tekstissä ihan selvästi lukee, että Catherine tahtoo sankarittareksi. Ja siks toiseks, mä en tie mitään minkään Radcliffen kirjotuksista, joten se voi vaikuttaa ton satiirin ymmärtämiseen.

Ja tää oli aivan järkyttävä painos tästä kirjasta. Tekstii oli kulmasta kulmaan hullun pienellä rivinvälillä et meni vähemmästäki rivit sekasi. Ja mainittakoon vielä, et mä luulin et Northanger Abbey oli kirjan päähenkilö. Mitä se tavallaan olikin..

C kuin Cunningham - Koti maailman laidalla

"Loistavan Tunnit-romaanin tekijän mestarillinen teos nykymaailman hauraista ja monimuotoisista ihmissuhteista.

Koti maailman laidalla kertoo 70 –lukulaisista, jotka olivat liian nuoria joutuakseen Vietnamin sotaan, mutta tarpeeksi vanhoja ihastuakseen hippiaatteeseen ja –musiikkiin. Heidän mekkansa oli Woodstock. Heidän nuoruutensa meni pilvessä. Heidän unelmansa oli olla erilainen.

Jonathan on hyvän perheen poika, pohdiskeleva ja epävarma. Äitinsä menettänyt Bobby on vähäpuheinen mykkyyteen asti. He kasvavat yhdessä, kuuntelevat samoja levyjä, rakastavat toisiaan. Aikuisuuden kynnyksellä he kadottavat toisensa, kunnes vapaan rakkauden papitar Clare saattaa heidät yhteen. Kun Clare alkaa odottaa lasta, kolmikko muuttaa maaseudulle. He perustavat kodin, jossa jokaisella on ennalta arvaamaton paikkansa, isänä, äitinä, lapsena ja rakastajana.

”Joskus hyvin harvoin ilmestyy romaani, joka on kauneudessaan ja herkkävaistoisuudessaan niin lumoava, että lukija ahmaisee sen lähes kokonaan isoina ahnaina suupaloina ja tuntee jälkeenpäin avartuneensa ja tulleensa ravituksi ääriään myöten niin että melkein kivistää. Sellainen kirja on Michael Cunningamin Koti maailman laidalla.” – San Diego Tribune

” Pitää suorastaan maagisella otteella lukijan hallussaan.” - Eeva"

***

Tää oli henkeäsalpaava. Tää todella piti otteessaan ja jollain kummallisella tavalla tuntu ihan ytimissä asti, tai ytimiä myöden. Tän kuvaamiseen ei yksinkertaisesti oo sanoja, se pitää ehdottomasti itse kokea. Ja mä uskon, että sillä on todellakin vaikutusta, ettei mulla oo yhtään loppuunsaatettua kirjaa kuukauteen takana. Se anto mahdollisuuden tai se anto ennemminkin tilaa tälle vaikutukselle. Eläytymiselle, sitä mä uskoakseni koin ja vahvasti. Vaikken pystyny samaistumaan niin kieli oli aivan omaa luokkaansa. Täydellistä, hyvin ymmärrettävää ja aivan totaalisen - täydellistä. Erittäin hyvä kuvaus toi San Diego Tribune -lehden kuvaus. Se on just sitä, allekirjotan sen täydellä sydämelläni.

P kuin Paasilinna - Jäniksen vuosi

"Toimittaja Vatanen on saanut tarpeekseen työstään, vaimostaan, koko kaupunkilaisesta elämänmenostaan. Yhtenä päivänä, ilman varoituksia, hän jättää kaiken taakseen ja hyppää suureen seikkailuun: suunnistaa tiepuolesta löytynyt jänis seuranaan luontoon, todelliseen vapauteen.

Vatasen ja jäniksen ihmeellinen seikkailu läpi Suomen on riemastuttava lukukokemus, hauska ja haikea. Kiejan pohjalta teki Risto Jarva yhden unohtumattomista elokuvistaan."

***

Luin tän joskus lukiossa äikän kurssia varten ja tein kirja-analyysin, josta sain 6. Ja se oli mun mittapuussa huono. Mut ehkä se kertoo siitä, et mä en osaa lukea Paasilinnan teoksia. Niissä on jotain ja silti ne jää mulle hämäriks. En tajuu. Ne on tarinoita, paikoin jopa tylsiä kuvauksia, ja tuntuu et tässäkstää oli. Että missä pointti? Jos joku osais valottaa mulle ja auttaa mua tulkitsemaan niin oisin forever greatful.

Kai mulle jotain tästä jäi. No ainaki se jänis. Se oli niin ihana ja inhimillinen. Varsinkin siinä ku se nukahti nuotion vierelle ihan rikkipuhkipoikkina. Ja musta oli jotenki tosi liikuttavaa miten Vatanen koki sen luontokappaleen niin tärkeeks, jänis meni kaiken muun edelle.

No, paljon muuta sanottavaa mulla ei sitte lienekään. Toi ajatus ja tunne on niin päällimmäisenä etten ilmeisesti kykene näkemään muuta.

Virginia Woolf - Mrs. Dalloway

""Mrs. Dalloway sanoi itse ostavansa kukat."

Virginia Woolfin (1882-1941) romaanin päähenkilö on seurapiirirouva Clarissa Dalloway, jonka elämää tarkastellaan yhden ainoan päivän ajan. Mutta tuohon päivään, jolloin Mrs. Dalloway näennäisesti on uppoutunut juhlien viime hetken järjestelyihin, mahtuu naisen koko elämä. Modernin romaanin uranuurtajan taiturimainen tajunnanvirtatekniikka elää vivahteita täynnä."

***

Tän postaaminen on tosiaan kestäny, kun en kertakaikkiaan tiedä mitä mun päässä liikkuu. Joo, se oli aika vaikeaselkoinen jossain määrin. En tienny välillä että kenestä puhutaan, puhutaanko ylipäänsä kenestäkään vai onko nää jonkun ajatuksia. Mut siltä osin kun ymmärsin niin ihan kiva kokemus. En kyl suosittelis välipalaks, varsinkaan jos on joku oikeesti kesken, koska sit ne ajatukset sekottaa vaan lisää, vaikkei se tietoista siis oliskaan. Mut kuitenkin, mulle tuotti erinäisiä vaikeuksia.

Nyt ku mä oon koittanu enemmän tai vähemmän tietoisesti ajatella et mitä mä oikeen luin, niin kyl mä jonkinlaisen jonkinasteisen kokonaiskuvankin sieltä ehkä saan hahmotettua. Ainaki se oli jännä miten kaikki päähenkilöt tavalla tai toisella kytkeyty toisiinsa. Oisko tää pitäny kategorioida klassikoks, by the way..?

Markus Zusak - Kirjavaras

"Unohtumaton tarina rakkaudesta, rohkeudesta ja sanojen mahdista.

Natsi-Saksa toisen maailmansodan keskellä. Kuolema, tarinamme lempeä kertoja, ei ole koskaan ollut kiireisempi. Hän kohtaa yhdeksänvuotiaan Liesel Memingerin ensimmäisen kerran valkeana talvipäivänä 1939 saapuessaan noutamaan tämän pienen veljen sielua. Sota pakottaa kuoleman seuraamaan Lieselin elämää myöhemmin kasvatuskodissa Münchenin lähellä. Pommisuojassa Liesel lukee varastettuja tarinoita naapureilleen ja kellariin piilotetulle juutalaismiehelle. Ja jossakin pisteiden ja niitä seuraavien isojen kirjainten välissä näkyy pilkahdus taivasta ja toivoa. Kirjavaras on hurmannut kaikenikäiset lukijat ja noussut maailmalla huikeaksi arvostelu- ja myyntimenestykseksi."

***

Tässä sellanen kirja joka lykättiin mun käteen ja sanottiin: "lue tää". Se oli ihan hyvä, koska mä en tie koska mulla olis ollu sellasta aikaa et oisin sen saanu aikaseks lainata ja lukea. Aikomus oli kyllä, en vaan tienny millon sellanen hetki olis koittanu.

Jos mä kategorioisin kirjat Nostattajiin ja Laskijoihin niinku leffat, niin tää olis ehdottomasti Nostattaja. Mä luen vissii vähän liikaa ja jotenki tuntuu et sellasta valtavirrasta poikkeavaa on vaikee löytää. Tai niiden löytäminen on vaikeutunu, kun taso nousee. Mutta, tää oli tosi hyvin kerrottu, tai kirjotettu. Mielenkiintonen miljöö ja tarina nyt tietysti oli hyvä ja jollain tavalla erikoinen, poikkeava.

Mä kuulin et tää on tosi surullinen tarina, no tietysti mä lukiessa ajattelin että mikä mun mielestä olis surullista, niin osasin odottaa sitä surullisuutta. Ja sit myöskin uskollisena tavoilleni päätin et minähän en itke. Mut mä itkin kuitenkin. En niinkään tarinan takia, vaan se oli jotenki hyvä syy itkeä, vaikka mä taisin itkeä itkemisen takia. Mut siis kuitenkin, tää oli eheä ja kokonainen ja hyvä tarina. Toisaalta mua kyl pikkasen häiritsi lyhyet kappaleet ja lyhyet lauseet, mut mitäs pienistä, erinomainen tarina. Pointsit siitä. Kiitos ja kumarrus.

Joanne Harris - Pieni suklaapuoti

"Sydämiä, konvehteja, Venuksen nännejä, tryffeleitä, suklaasimpukoita, sokeroituja orvokkeja. Ne hohtavat tummina kuin vedenalainen aarre, kuin Aladdinin luolan makeat kalleudet...

Vianne Rocher on asettunut tyttärensä kanssa pieneen ranskalaiseen Lansequenetin kylään ja perustanut suloisen suklaapuodin aukiolle kirkkoa vastapäätä. Käsintehdyt makeiset ja maailmaa nähneen naisen elämänilo ajavat monen purkamaan sydäntään mieluummin kaakaokupin ääressä kuin kalseassa kirkossa. Mutta pääsiäisen pakanallinen suklaafestivaali on kylän papille sentään liikaa! Paastoava kirkonmies päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä."

***

Oon jo pitkään halunnut tutustua Harrisiin ja nyt siihen suotui oiva tilaisuus. Alku oli hyvä, helppoa luettavaa ja jokseenkin mukaansatempaavaa. Mutta, sitten alkoi vaikeudet. Selittämätön salaperäisyys oli liikaa. En erottanut Viannen näkyjä menneisyydestä enkä oikein ymmärtänyt papin käytöstä. Oikeastaan siitä syystä kirjan henkilöt jäivät mitäänsanomattomiksi. En ymmärtänyt ollenkaan miksi he käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät. Mitään selitystä en saanut. Minkäänlaista kiinnityspintaa en myöskään saanut. Mikä olikaan koko homman pointti? Paljon oli ahdettu tavaraa eikä oikeastaan mitään sanottavaa. Loppu oli parempi kuin kirjan siihenastiset sivut antoivat olettaakaan. Plussa siitä, mutta melko heikko plussa onkin.