Elokuva: Cape Fear, USA 1991

Ohjaus: Martin Scorsese

IMDb: Cape Fear

Mä näin pienen pätkän tästä viime kesänä YouTubesta, ja mä en millää muistanu et oliko se Cape Fear, ei ei se tainnu olla, ja sit päätin et katon et oliko se sittenkin, ja olihan se :D

Tää kuuluu niihin klassikoihin, jotka jokaisen tulis ainakin tietää, jollei oo nähny. Ensiks mun on sanottava et meinasin tulla hulluks sen musiikin kans. Koko ajan paukutettii niit torvii ihan sairaan kovaa ja se musiikki alko olee jo häiritsevällä tasolla, eikä suinkaa lisänny leffan kohtausten tiivistä tunnelmaa.

Siks toiseks täs oli sellasta jotain kubrickmaista tai jotain mikä mun mielestä ammuttii vähän yli. Ei niitä lähikuvia olis tarvinnu olla ihan 9/10 osaa ajasta. No, ei sentää, mut kuitenkin koko ajan zoomi kävi ja sit taas laskettiin hikipisaroita Nolten otsalta.

Näyttelijäsuorituksista mun on ihan pakko sanoo, et olin vaikuttunu. Jessica Lange veti vähän skitsahtavan vaimokkeen roolin aivan sairaa hyvi. Ja Bobby, oi Bobby, suhun voi niin luottaa, et petä koskaa. Mikä suoritus psykopaattina. Mä vähän jo samaistusin siihen, taitaa olla itelläki taipumusta... :D

Mut se mua jäi vähän häiritsemää oli se, et no okei, vika voi olla mussa, mut jotenkin De Niro sai mut vakuutettua melkein Cadyn syyttömyydestä, tai no ei syyttömyydestä, mut mä olin jotenkin ihan varma et siel on jotain joka oikeuttais sen vainoomisen ja takaisinmaksuuaikeet, mut ei siel sit ollu sellasta kovin vakuuttavaa ja vedenpitävää juttua, jonka takia olis kannattanu tollasee vainoamiseen ryhtyä. Ehkä se on tietysti ollu eri vuonna -77, mut.. nii. Eli toisin sanoen (siis suomeks :) mä hämmentysin siitä ku vakuuttaa yhtä ja tekee toista, et se selkeä näkemys jäi hahmottumatta siitä et Cady oli psykopaatti, loppuun asti. Piste. Ei ollu mitää muttaa tai jossii. Mut ilmeisesti sen tarkotuksena oliki herättää hiukan hämmennystä.

Elokuva: Eternal Sunshine of the Spotless Mind, USA 2004

Ohjaus: Michael Gondry

IMDb: Tahraton mieli

On vähän aikaa viime postauksesta. Olin tosiaan yhessä leikkauksessa ja siitä toipuminen äidin luona vei jo itsessään voimat :D Sitte oli kauhee pänttääminen tenttiviikkoon, joka on siis nyt intnsiivisimmillään, joten mikä muu aika olisikaan oivaa postausaikaa :D

Tää oli erikoinen, pakko sanoo Nostattaja, koska tässä oli paljon nimekkäitä henkilöitä, mutta EI juurikaan sitä hollywoodimeläpaskaa, johon oon niin sydänjuuriani myöden kyllästyny. Avatarin ajatteleminenkin saa mun verenpaineen kohoamaan.

Mut tää oli ihan eri maailmasta. Hiukan sekavan olonen, mut sopivasti, sai ite laittaa palaset paikoillee eikä kaikkia asioita selitetty kädestä pitäen, niinku jenkkileffoilla yleensä on tapana. Ja itse tarina oli aivan lumoava. Intro oli suhteellisen pitkä, joka teki ymmärtämisestä ja palojen kokoamisesta hankalaa, mut se oli tosi onnistunu kokonaisuutta ajatellen.

Pakkohan tässä oli tirauttaa kyynel jos toinenkin, mut ei imelyyden takia, koska tässä ei sitä ollu, vaan sen takia, et huolimatta siitä miten nää tyypit taisteli rakkautta vastaan, sitä vastaan ei voinu taistella. Rakkaus voitti. Ja tästä päästäänkin sellaseen sloganiin joka ei oo mun, en tiedä kenen se on, mut yks johtotähdistä mun elämässä: Jos kaks ihmistä on tarkoitettu toisilleen, mikään mahti maailmassa ei voi heitä erottaa. Ja jos kaks ihmistä ei ole tarkoitettu toisilleen, mikään mahti maailmassa ei voi heitä yhdistää. Tää jälkimmäinen on ainaki toteutunu mun elämässä, monta kertaa :)

Aivan ihana, sekava, erikoinen... Nostattaja! :)

Elokuva: American Beauty, USA 1999

IMDb: American Beauty

Ohjaaja: Sam Mendes

Tätä on vaikea kuvata sanoin. Ilmeisesti oon tullu vanhaks, koska katoin tän kymmenisen vuotta sitte ja koin tän jotenkin ällöttävänä ja tylsänäkin. Mut tää on oikeesti tosi kaunis ja mielenkiintonen. Vetoaa ihmisyyden syvimpiin tarpeisiin.

Täs on mun nähdäkseni monta eri tarinaa, tai yks asetelma, monta eri kokemusta. Mä samaistusin vähän liiankin kanssa siihen staattiseen olotilaan, johon päähenkilö mukautu ja sopeutu.

Kauneus tässä kuvasti mulle sitä elämän syvintä tarkoitusta, itse tarkoitusta. Mikä tässä elämässä on merkityksellistä: matka, ei päämäärä. Riippuu pitkälti itsestä miten kauniiksi asiat näkee ja kokee. Ite henkilökohtaisessa elämässä käyn taistelua oman suhtautumistapani kanssa. Jos mä haluan nähdä maailmassa pelkkää pahaa ja epäoikeudenmukaisuutta, niin näen sitä ja vastaan siihen samalla mitalla. Sen sijaan että keskittyisin siihen, mikä on kaunista ja hyvää.

Roolisuorituksesta on pakko mainita hatunnosto Anette Beningille, koska se vetää sellasen ristiriitasen hullun kulissinylläpitäjän roolin aivan hemmetin hyvin. Kun on tottunu vähän erilaisiin roolisuorituksiin kyseiseltä naiselta niin tää oli hyvä veto, ja hyvin vedetty :)

Elokuva: 22 Bullets, Ranska 2010

IMDb: 22 Bullets
Ohjaus: Richard Berry

Moon ollu Jean Reno fani siitä asti ku näin skidinä ekan kerran Leonin. Ja ranskankieli on musta ihastuttavaa, opiskelin sitä monta vuotta ja nyt piiiitkän tauon jälkee luen sitä toista vuotta (pakollisena vieraana kielenä).

Kuitenkin, mä halusin tähän nimenomaiseks kansikuvaks alkuperäisen ranskankielisen nimen, vaikka kyseinen pätkä tunnetaan paremmin nimellä 22 Bullets. Kiitos (God Bless) American.

Tää ei ollu ainoa kohta, jossa huomasin olevan yhteyttä jenkkeihin, nimittäin mut on aivopessy (siis itse olen aivopessyt ilman parempaa tietoisuutta) jenkkiläiset leffat. Ja se mikä tästä vei katselunautinnon oli se, ettei siinä koko ajan väännetty rautalangasta et mitä tapahtuu. Menin ihan sekasin henkilöissä, mafiamiehet kun musta näyttää niin samanlaisilta, enkä tienny enää sit et kuka on tehny ja mitä ja kenelle. Siks toiseks mulle jäi hämärän peittoon sen poliisitädin ja päähenkilön yhteys, tai no ei ihan kokonaan, olihan niillä yhteinen bad guy, mut silti olisin odottanu jotain... selkeempää? Ja mua häiritsi sellanen ratkaisemattomuus sen poliisitädin ja sen pomon väleissä. No, okei se veti sitä avarilla, vuhuu. Taas mä vertaan jenkkileffoihin, vaikka ranskalaiset leffat on niin paljon parempia ku ne on niin suoria ja rehellisiä.

Mut joo, kaikin puolin näyttävä leffa ja varmaan olis ollu paljon parempi, jos ois pysyny kyydissä koko matkan. Mut ei mitään verrattuna Leoniin :)

Elokuva: Repo Men, USA 2010

Ohjaus: Miguel Sapochnik

IMDb: Repo Men

Tämän vuoden ensimmäinen katsottu elokuva. Ja taaskaan mä en tienny tai en muistanu (koska oon lukenu joskus aikoja sitten) mistä tää kertoo ja näin. Alussa tuntu ettei millään päästy itse asiaan, enkä oikee tajunnu et mikä täs on se pointti ja sitäpaitsi mua ällötti niin paljon ne kohdat joissa ihmisiä vaan aveltiin ja kaiveltiin maksoja ja munuaisia ja haimoja niinku kauppakassista ostoksia.

Kuitenki loppuvaiheessa alko valkenee, same old story, been there done that. Johan alko näkyä tuttuja kaavoja. Kyseessähän on siis kyseisessä maailmassa täysin laillinen tapa viedä keinoelimet, jos maksut on myöhässä. Ja nykyihmisen silmissä kyseessä on täysin moraaliton aihe. Päähenkilö kamppailee moraalittomuuden ja perheensä välillä. Mut kuinkas ollakaan, perijämiehestä tuleekin itsestä jahdattu. Ja niin alkaa taistelu pahaa vastaan.

Mut yllättävä loppu, joka pelasti koko leffan. Ei se sit ollukaan niin pinnalta katsottuna kummallinen, jos jaksaa vähän funtsata. Mä en yleensä jaksa, mut tän kohdalla pistin stopin jossain kohtaa ja kävin saunassa, jatkoin sit taas, ja sain sen aikaa funtsattua. Mä en kyl ymmärrä et miks sitä avelemista oli niin paljon. Paljon ennemmin olis voinu keskittyä itse aiheen käsittelyyn, mut sitte päästään taas siihen et mikä se onkaan joka myy, ja dollarin kuvat silmissä on taas yks leffa tuotettu maailmaan.

Mut ei huono. Loppu pelasti, vaikka se jättikin vähän liian suuren aukon.

"You owe it to your family. You owe it to Yourself"

Elokuva: Youth in Revolt, USA 2009

IMDb: Youth in Revolt

Ohjannut: Miguel Arteta

Nimekkäitä henkilöitä aina Steve Buscemista Ray Liottaan. Michael Cera oli taas niin michaelceramaisessa leffassa ettei mitää määrää. Tää oli niin mukavaa ajankulua. Ei tarvinnu kauheesti miettiä mitään, anto vaan tarinan viedä mukanaan.

No, oikeestaa tarina ei ollu kovinkaan kaksinen, mut alkuhärdelli oli hyvä, ehkä leffan paras osa. Se, ku ne rakastuu ja toinen osa tarinasta on sit se ku Nick yrittää todistaa, että se on Sheenin Francois. Nyt ku tarkemmin ajattelee niin olihan tää aika sillisalaattileffa. Mut ei mauton, en tykkää mauttomista leffoista, joitain ne saattaa kiinnostaa mut mä en ehkä sillä hetkellä olis jaksanu sellasta. Joskus pidin American Pie -leffoja mauttomina, no onhan ne sitä: paskan syömistä ja päähän kusemista ja sen sellasta. Se siitä.

En lähe tätä analysoimaan sen tarkemmin, koska yksinkertasesti en halua ajatella kaikkia epäkohtia sen syvällisemmin. Se veis tän tarinan tai oikeestaa tän leffan lumon ja haluan ajatella et se oli kivaa ajanvietettä. Hauskoja juttuja, mut jossain kohti ehkä vähän yliampuva ja sillä Sheenin veljellä ei kyllä ollu mitää roolia tässä. Se ei sopinu kuvaa ollenkaa, mut ehkä se oli kiihkouskonnollisten vanhempien musta lammas. Puhumattakaan Ray Liottasta, tuli mieleen se leffa Unlawful Entry vuodelta 1992. Ilmeisesti siinä piili jonkinasteista parodiaa.

Mut joo, aloin kuitenkin analysoimaan, mut edelleen sanon et ihan mukava ajanviete, ja löyty tästäkin leffasta "se kohta", joka pitää kelata uudestaan, kahdesti. Ja silti naurattaa. Sitä tapahtuu äärimmäisen harvoin enää nykyää, mut joskus joku kohta onnistuu siinäki.

Elokuva: Inglourious Basterds, USA 2009

IMDb: Inglourious Basterds

Ohjannut: Quentin Tarantino

Tän leffan jälkee päätin, etten kato enää ikinä Tarantinon leffoja, ainakaan yöllä, ainakaan yksin, ainakaan pimeässä, enkä herkässä mielentilassa. Just kun on muutenkin univaikeuksia niin viiminen mielikuva oli.. autch.

No joo, yöstä on selvitty, muistaakseni ilman painajaisia, tosin heräsin yöllä niinku kuuluu, mutta mutta.. Mieleen tulee: Taattua Tarantinoa, mut mä luulen et mä oon kuluttanu jo sen fraasin loppuun, ainaki loppuvuodeks, joten sanon että oli tarantinomainen elokuva. Se kuvastaa mulle hyvää musiikkia, paljon verilöylyä, omintakeisuutta, mikään ei mee niinku "pitäisi" mennä, vaan niinku Tarantino sen sanoo. Ja sitte sellanen tietynlainen juonettomuus. Mä en koskaan oikeen tunnu pääsevän sellaseen mielentilaan että olipa hyvä juoni. Se jää jotenkin keskeneräseks tai sitten ilman pointtia. Ja ehkä se on just se, miks Tarantinon pätkät on niin tarantinomaisia.

Täs oli taas monta yhteennivoutunutta tarinaa, vastakkainasettelua, räiskintää, verta, silpomista, huumoriakin, mut ehdottomasti vahvuus on pitkät kohtaukset, joissa jo kerkee unohtamaan että mikä tässä nyt olikaan se alkuperä.. Älykäs elokuva, jopa niin älykäs et mä en kykene yltämään siihen näin nopeasti katsomisen jälkee. Ja jonkinlainen analysointi tuntuu olevan täysin mahdotontakin, jotenkin jäi tosi sirpaleinen mielikuva. Mut se mikä eniten pisti silmään oli se älykäs etsivä, joka puhu sujuvasti vähintää neljää eri kieltä ja sai paljastettua monia ihmisiä, et se loppujen lopuks oli niin tyhmä, et luopu kaikesta patrionismista, jonka turvin se oli tehny töitä uskollisesti vuosikausia ja luotti vihollisiinsa. Se oli ehkä koomisinta, mut se oli jo niin typerää et voiko se olla mahdollista, vai haluttiinko sillä kertoa jotain hyvin yksinkertaistetusti?

Vaikka juoni tai juonettomuus on hukassa ja palaset irrallisia, nautin Tarantinon elokuvien katsomisesta suunnattomasti, etenkin näiden viimeisimpien, ehkä mä oon ite kypsyny jotta osaan nähdä niissä jotain muutakin ku kivoja kohtauksia, tai sit olin yksinkertasesti liian nuori, kun Jackie Brownit ja Pulp Fictionit on tullu, vastaanottamaan tarantinomaisuutta. (Tosin Reservoir Dogs oli vaan yksinkertasesti huono.)

Elokuva: Ghost Town, USA 2008

IMDb: Ghost Town

Ohjannut: David Koepp

Yritin kattoa tätä kerran nukkumaan mennessä, että jossain vaiheessa nukahtaisin sitten siihen. No, niin kävi: nukahdin. Oli sen verran "typerä" että vähemmästäkin nukahtaa, tosiasiassa olin vaan niin poikki että kaikki tuntu sillä hetkellä typerältä. Mutta sitten päätin kuitenkin seuraavan iltana kattoa uudemman kerran, kuka tietää miksi..?

Mä en yleensäkään halua kovasti ottaa selvää juonesta tai lähtöasetelmista. Joo, sen verran et tiedän hiukan että voisko tää kiinnostaa mua, mutta yleensä ne jää joksikin aikaa roikkumaan jossa ajassa sitten ehtii unohtaa mitä siitä on ennakkoon lukenut.

Tää oli tosi.. mikskä sitä nyt kuvais.. mm.. herkkä ja tunteita nostattava. Vaikka tällasia leffoja on maailma pullollaan, vähän eri asetelmilla. Mut tässä oli jotain joka vetos muhun. Tässä ei ollu niin paljon sitä sokerimössöä, jota vihaan yli kaiken. Mutta siinä oli sitä sopivasti kuitenkin.

Ja hauska. Yllätyin iteki, miten älykkäästi sinne oli saatu huumoria mukaan, vaikka aihe sinänsä oli koskettava ja liikuttava. Tää sopi mulle sillä hetkellä ku nyrkki silmään.

Elokuva: Citizen Kane [USA 1941]

Ohjaus (ja pääosa): Orson Welles

Mä oon kuullu enemmän ku tuhat kertaa, et tää on maailman huonoin leffa. Ehkä just sen takii tää oli mun mielestä aivan ihq. Mä en tie oonko mä vaan niin sentimentaalinen vai mikä siinä on, mut muhun tehoaa mustavalkoleffat ja niiden tuoma melodraama. Ja tarina oli niin kaunis ja herkkä. Ehkä se kosketti mua jollain levelillä, vaikken ihan täysin Kaneen samaistunu, mut löysin yhtäläisyyksiä kyl

muihinkin ku vaan itseeni. Joo, otin huomioon, että tää saattaa perustua tositapahtumiin (Wikipedia EI ole luotettava tiedonlähde:).

Oon onnellinen, et päätin uhmata kuolevaisuutta ja tuhlata elämästäni kaks tuntia tän parissa. Ja ei, mä en voinu sille mitään, että Orson Welles oli syötävän hyvän näkönen ja iiiihana. Mut niin fanaatikkoa musta ei kuitenkaan tuu, että kun joku tätä parjaa niin menisin henkihieverissä tätä puolustamaan ja vaatimaan että muiden on oltava samaa mieltä ku mä (ihan ku joku Kane jossain leffassa.. =)

Elokuva: Scary Movie 4, USA 2006

Ohjaus: David Zucker

Näyttelijät: Anna Faris, Graig Bierko, Regina Hall

***

Että sillee. Oon nyt sit nähny kaikki Scary Movie:t mitä on tehty. Kaks ensimmäistä pätkäähän oli Wayansin veljesten tekeleitä, ja Anna Faris sekä Regina Hall ovat näytelleet kaikissa, vaikka Wayansit luopuivat kakkososan jälkeen ohjaksista.

Kaksi ekaa olikin musta mauttomampia kuin kaksi viimeisintä. Kolmosleffa on ihan paras, juoni oli eheä ja silti uskollinen huumorille, joka ei ollut niin mautonta kuin aikaisemmissa. Tässä oli kyllä ilmeisesti vitsit muuttuneet lähes poliittisiksi kannanotoiksi eikä eheää juonta ollut nähtävissä juuri ollenkaan. Otettiin kantaa esimerkiksi Bushin käytökseen WTC-iskujen jälkeen ja muutenkin. Eikä tää kyllä naurattanutkaa ku kahessa kohdassa. Ihan oikeesti, kaks kohtaa. Huono saldo, etenkin kun mua on todella vaikea saada edes hörähtämään ääneen.

Elokuva: Avatar, USA 2009

Ohjaaja: James Cameron
Näyttelijät: Sam Worthington, Zoe Saldana, Sigourney Weaver

Been there, done that. Siis ei täs ollu mitään muuta uutta ku grafiikka (tai mikskä sitä nyt nimitetää?). Mulle tuli tosi vahvasti mieleen sellanen lasten piirretty elokuva ku Fern Gully - Viimeinen sademetsä vuodelta 1992. Tää oli ihan ku aikuisten versio siitä. Ja mua voi ärsyttää jenkkitouhu, hyvä leffa pilataan sellasella teennäisellä dramatisoinnilla, hei kamoon. No, okei mä myönnän, valitettavasti se vetoaa, mut mua se vaan lähinnä oksettaa ja etoo. Tää on niin klassillinen asetelma, et huimaa. Mua kiinnostaa ja muhun vetoo älylliset leffat ja leffat joissa on "tavallinen" juoni jos se on toteutettu erikoisella tai ennen näkemättömällä tavalla, mut ei sen silti tarvii olla hyvä vaikka se onki ennen näkemätön. Mä jossain vaiheessa lopetin kattomasta leffoja koska niillä ei ollu mulle mitään tarjottavaa.

Ja valitettavasti tää menee nyt Laskijan puolelle. Oon pettyny jenkkileffoihin, joissa ei uskalleta tehdä omintakeisia ratkaisuja.

Elokuva: Chloe, USA 2009

Ohjaaja: Atom Egoyan
Näyttelijät: Julianne Moore, Liam Neeson, Amanda Seyfried

Joo, tää oli aika kipee. Siis jotenki tosi sairas. Hyvä idis ja noin, mut turhan epäselvä ja no, kummallinen. Asiaan voi toki vaikuttaa se, et mä oon niin tottunu aina funtsii etukäteen et mitä tapahtuu ja kuka kusettaa ja ketä jne. et sit meen ihan sekasin siitä mitä siin leffas todellisuudes tapahtu. Mut toteutuksesta ei paljon valittamista. Ehkä mä kuitenkin vähän ihmettelin sitä ikkunan läpi putoamista, et ei siit oikeesti voi delaa, jos niin matalta tippuu. Mut ehkä joku voi, tai näköjään joku voi.

Elokuva: Vuohia tuijottavat miehet (The Men Who Stare at Goats), USA 2009

Ohjaus: Grant Heslov

Okei, tää meni yli mun ymmärryksen. Siis tää aihe, minkä viitattiin vahvasti pohjautuvan tosiasioihin, oli aivan liian iso mun päähän. Siis että USA:n armeija käyttää New Age -liikettä yhdessä paranormaalien kykyjen voittaakseen viholliset. Eli tappamattomia aseita.

Sitäpaitsi täs oli monta sellasta hahmoa, jonka tarkotus jäi mulle täysin mysteeriksi, niinku esim. Larry (Kevin Spacey), siis mä en tajunnu sitä ollenkaan. Mä en tajunnu koko leffasta yhtään mitään. Muuta ku sen, että toimittaja tekee elämänsä jutun ja sitte se sivuutetaan nätisti mediassa. Ok. Mut siihen se loppu mun ymmärrys. Mä hoen tätä näköjään koko ajan, koska mä en tajunnu.

Trailerin perusteella mä odotin komediaa. Olihan siinä sitäki, mut enemmän mä olisin arvostanu sellasta jotain selkeetä linjaa. Oliko sen tarkotus olla sekasikiö, vähän kaikkea? Jos mä ajattelen asiaa siltä kantilta, että George Clooney on sodanvastanen (tms.) niin siltikään tää ei aukee mulle. Kenelle tässä naurettiin vai naurettiinko kenellekään?

Harvinaisen mysteeri elokuvaks. Eipä oo tainnu ennen näin mysteeriks muodostua mistään leffasta aikasemmin. No, saavutus sekin.

Elokuva: Waterworld, USA 1995

Ohjaus: Kevin Reynolds

Tää oli joskus skidinä mun lempparielokuva. Ja musta ihan turhaan haukuttu. Tää on kokonaisuudessaan tosi onnistunut. En keksi oikee mitää valittamista, muuta ku joistain yksittäisistä kohdista kuten se missä siinä lopussa Kevin Costnerin tähdittämä "merenkulkija" hyppää mukamas benjihypyn pelastamaan Enolaa vedestä, ja musta se köysi näytti tosi joustamattomalta, joten joko sen jalka olis irronnu tai se olis lässähtäny siihen, mut ei pongahtaa ylös. Ja joitain muita pieniä yksityiskohtia, jotka sai mietityttämään mut nyt tarkemmin ajateltuna en muista niitä niin selvästi.

Mut tää oli koskettava tarina ystävyydestä, rakkaudesta ja eloonjäämisestä erittäin mielenkiintosessa miljöössä.

Elokuva: Kielletty intohimo, (Unlawful Entry) USA 1992

Ohjaus: Jonathan Kaplan

Olipas harvinaisen huono käännös leffan nimestä. Se anto ymmärtää aivan jotain muuta. Ja mitä enemmän näitä päiviä tähän väliin tulee ton leffan katsomisesta niin sitä enemmän huomauttamista löydän. Ensinnäkin, musta oli ihan kummallista kuinka Kurt Russelin hahmo (mikäsenniminytoli) reagoi niin voimakkaasti heti siihen Ray Liottan esittämään Peteen. Ois vaan nätisti sanonu et hei kamoon, vaihda maisemaa eikä heti ruveta huutamaan pää punasena. No, sitte mä hämmennyin et tykkääkö se Kurtin vaimo (Madeleine Stowe) siitä Petestä vai rakastaako se miestään vai siis hä. Eli ei kovin uskottavaa roolisuoritusta tai sitte se oli jo kirjotettu tosi hämmentäväks. En tie, mut joka tapauksessa Ray Liotta teki parhaimman suorituksen näistä kolmesta.

Elokuva: Final Destination 2, USA 2003

Ohjaus: David R. Ellis

Mä oon nähny tänki aiemmin, mut en tienny sitä. Kun siis vasta kun alko tuntuu miljöö ja tapahtumat tutulta. Tää oli ihan jees. Musta toi on tosi toimiva idea. Eikä toteutuskaan ollu huono. Vähän jotkut roolihahmot oli vähän kärjistetyn ja ärsyttävän tuntusia, mut annetaan se anteeks. Mä en kyl tajunnu sitä et miten se veteen ajaminen muka vapautti ne siltä Kuoleman listalta, kun eihän se likka ees kuollu..?

Elokuva: Aleksanteri (Alexander), USA 2004

Ohjaus: Oliver Stone

Mä en tajunnu tätä. Okei, mä oon nähny tän kerran aikasemmin ja nytten mult jäi puol tuntia alusta, mut mä en silti tajunnu mikä se pointti oli. Jenkeillä kun aina tuntuu olevan kovasti sanomaa varsinkin tuolla draama ja dramatisointipuolella. Sit mä ajattelin sitäki, et jos tää on vaan kuvaus Aleksanteri Suuren elämästä (Hollywoodilaisittain) niin sillon siin ei tarviskaan olla mitään pointtia sen enempää, mut ku tää on Hollywood-tekele. Toisaalta, jos mun oletettais tuntevan Aleksanteri Suuren elämästä ja vaiheista jotain, niin ehkä mä olisin osannu kattoo sitä siltä näkökulmasta, mut sori vaan musta jenkit ei oo niin fiksuja et nekään tietäis niin valtavia määriä Aleksanterista, joten en mä usko olevani yhtään huonommassa asemassa tän ymmärtämisessä ku suurin osa amerikkalaisista.

Toteutuksena leffa oli ihan jees. Taistelukohtaukset oli autenttisia kun ottaa huomioon et harvoin näkee niin tarkkaa verenlentoa. Ja mä en millään meinannu uskoa et se on Colin Farrell Aleksanterina. Täytyy antaa tunnustusta suoritukseen, se oli ihan jees, tai ehkä mun pitäis sanoo et se oli hieno suoritus.

Elokuva: Lystikäs kirjeenkantaja (Jour de fête) 1948 Ranska

Ohjaus: Jacques Tati

Mulle tuli ihan ekana mieleen et tässä on Ranskan Charlie Chaplin. Itse asiassa mulla ei oo minkäänlaista ennakkotietoa Jacques Tatista. Mut kielestä sanon sen verran, sen verran kun sitä satuin kuulemaan, et paikka paikoin se kuulosti ihan ranskan ja espanjan sekotukselta. Ja jossain kohdin mun piti oikeen miettii et puhuukohan ne kuitenkin espanjaa.. Mut kyl mä sielt ranskan tunnistin ajoittain. Siis siltä osin ku tässä ylipäänsä kukaan puhu, mikä oli jätetty selvästi vähemmistön edustajaks. Ihan kiva, hauska, pirtsakka ja tuli jotenki hyvä mieli, vaikka ei tästä sen syvempää analyysia saakaan irtoomaan.

Elokuva: Teidän jälkeenne (Aprés Vous) 2003 Ranska

Ohjaus: Pierre Salvadori

Mitäs tästä nyt sanois.. Alku vaikutti tosi hyvältä ja lupaavalta, mut sit jossain vaiheessa se meni jotenkin sekavaks ja pirstaleiseks. Siin oli paljon tunne-elämän epäkohtia, moraalia yms. Mut jotenki oli tosi vaikee hahmottaa, et mikä täs nyt oli pointti. Ei siinä mitään, kyllä ranskalaiset osaa leffoja tehdä, mut jostain syystä tää jäi kyl nyt ihan auki. Oliko tää komedia, draama, farssi..? Ja loppu oli tehty tosi tulkinnanvaraseks, mut kaipa se oli tarkotuskin.

Elokuvat: Wallander ja Beck

Beck - Koston hinta (Hämndens pris) Ruotsi 2001
Ohjaus: Kjell Sundvall

Mä en pitäny tästä. Koko elokuva alkaa siitä kun pari kyttää tapetaa, ei ollu tarkotus mut hupsista. Ja sitä rataa. Ei kovin omaperänen juoni ja mä en henkilökohtasesti pidä siitä että tekijät on kuvattu, ellei se olennaisesti kuulu juoneen, mut tähän sitä ei oltu osattu laittaa. Ja jotenki se loppuki oli ihan plääh. "Ampukaa mut", "Oh, te ammuitte mut".

******

Wallander - Pilvilinna (Luftslottet) Ruotsi 2006
Ohjaus: Anders Engström

"Vanhus nostaa tililtään 20 miljoonaa kruunua käteisenä murisevien koirien kera. Hetkeä myöhemmin sekä vanhus että koirat löydetään kuolleina. Alkaa armoton ajojahti tappajien sekä rahojen löytämiseksi. Naapuria pidetään pääsyyllisenä kunnes hän ja hänen perheensä murhataan. Syyllisen etsiminen idyllisestä Soldalasta osoittautuu Wallanderille ja hänen kollegoilleen erittäin vaikeaksi tehtäväksi."

*

Katoin tän Beckin jälkee ja voin rauhassa todeta, että oli kyseessä hieman laadukkaampi juoni, vaikka yhdessä kohtauksessa kuvaajan peilikuva näkyikin. Siis ihan ruotsin kielen takiahan mä näitä kattelen ja samaten ranskankielisiä elokuvia, mut kyllä se on aina plussaa jos sattuu hyvä leffa osumaan kohalle. Tää innosti lukemaan Wallanderin tarinoita, vaikka kauheet angstit onki ollu ennen.