Hilja Valtonen - Nuoren opettajattaren varaventtiili

"Nuori opettajatar on sirpakka savolaistyttö Liisa, jonka kohtalo lennättää kansankynttiläksi kauas kotoa Pohjanmaan Latomereen. Varaventtiili on hänen päiväkirjansa, Liisan uskollisin ystävä, jolle hän vuodattaa murheensa ja riemunsa, erimielisyydet koulun johtokunnan kanssa, vahingonilon, kun paikkakunnan tytöt kadehtivat hänen valloitustaan, ja suuren, salaisen sydänsurun..."

***

Niinku tapana on, en taaskaan lukenu takakantta ennen lukemista, ja jotenkin kuvittelin et varaventtiili olis ollu jotain muuta ku vaan päiväkirja :D Hyi mua :D

Anyway, Valtosen tapa kertoa tarinaa ja se huumori on vallottanu mut jo Vaimokkeessa, mut tää oli viel parempi. Ehkä siks, kun mulla oli jo ennakkokäsitystä siitä mitä tuleman pitää. Eikä pettäny. Päinvastoin, kun kerran tiesin jo mitä tuleman pitää niin pääsin täysin rinnoin nauttimaan kaikesta siitä mitä kertomuksella ja kerronnalla oli tarjottavana.

Melkein aloin jo itekin pitämään päiväkirjaa. Mun päiväkirja ei kylläkään olis täynnä näin tapahtumarikkaita ja hauskasti kuvattuja tapahtumia ja sattumuksia.

Joka tapauksessa, mä viihdyin Liisan varaventtiilin lukemisesta. Henkilöhahmot oli mukavia, jokanen vähän omanlaisensa, ja musta on niin ihanaa lukea rivien välistä sen ajan yhteiskuntaa ja kurkkia millasta on ollu ennen. Ennen nykypäivää, jossa lähes kaikki siihen aikaan ansaituista asioista on tänäpäivänä melkeinpä itsestäänselvyyksiä.

Mä kadehdin päähenkilöä. Sellasta taipumattomuutta ja rehellisyyttä, jota se kuvasti. Kuinka mä haluaisinkaan olla yhtä kova ja taipumaton. Mut ehkä nykypäivän kasvatti, jonka on kasvattanu lähinnä jenkkileffat ja -tvsarjat, on taipumaton hiukan toisenlaisissa asioissa ku mistä tässä on kyse. Ja ah, miten ihanaa viihdettä. Jos Vaimokkeessa näin sieluni silmin vanhan kimeän patinan täyttämän suomielokuvan niin tässä sitä ei tullu. Mikä on hyvä asia, koska se edusti silloista ennakkoluuloa ja -käsitystä joka mulla oli kun Vaimokkeeseen tartuin.

Ainiin, tää oli siis elokuun kirjavalinta lukupiiriblogi:ssa.

William Faulkner - Kun tein kuolemaa

En löytäny suomenkielistä etukantta enkä minkäänlaista takakannen tekstin kaltaistakaan :D Joten nyt täytyy tyytyä olemaan ilman :).

Siis tää oli kans yks lukupiirikirja, ja aivan varmasti olisin jättäny kesken jos ei olis ollu, kun meinasin muutenkin et jätän, mut oli kuitenkin pakko saada tietää miten se päätty. Eikä tää ollu ees mitenkään paksu, vaivaset 202 sivua. Mut teksti oli niin sekavaa ja kerronta vielä sekavampaa. Mut sehän on Faulkneria.

Joka tapauksessa tää on tragikoominen kuvaus senajan maalaisista. Jopa hyvin tyhmistä tai hulluista ihmisistä. Hienosti ne ihmisten kuvaukset kuitenkin kietoutu toisiinsa, jahka niissä kuvauksissa alko olee selväpiirteisempää tekstiä.

Tässä oli niinkin lyhyeks ja pintapuoliseks kerronnaks hyvin monta kerrosta, jotka jopa minä huomasin :D Siis Addie Bundren, vainaja, oli tän kertomuksen ydinkohta ja kaikki muut kietoutu just sen ympärille, vaikka se oli jo kuollu (tais se kuolla siinä aika alussa vasta).

Päällimmäisenä mul on mielessä jotenkin, et Addie makso velkansa antamalla miehelleen Anselle lapsia ja jotenkin näin "oikeutti" sen, että synnytti toisen miehen lapsen. Ja taas Anse makso velkansa Addielle tuomalla tämän ruumiin Jeffersoniin joka taas puolestaan "oikeutti" tämän ottamaan uuden vaimon heti kun vanha oli kuopattu.

Mieluisin hahmo oli kyllä ehdottomasti Jewel. Nimensäkin poika oli saanu ku oli kova (itsepäinen) ku timantti. Kielenkäyttö oli aika raakaa ja teot vielä raaempia, vaikka toisaalta pelastihan hän äitinsä vedeltä ja tulelta. Vaikka tässä annettiin ymmärtää, ettei Jewel rakastanu äitiään, mutta äiti sitäkin voimakkaammin poikaansa.

Vaikka sisaruksia olikin paljon, jotenkin jokasella oli oma tarinansa kerrottavana, joka eheytti kerronnallisesti Bundrenien perheen. Vardaman, joka sai kalan, Cash, joka veisti äitinsä arkun, Darl, joka oli omalaatuisin, Jewel, joka oli hiomaton timantti ja ainoa tyttö Dewey Dell, joka oli raskaana ja halusi lapsesta eroon muiden tietämättä. Ja kaikkein paras oli kyl ehkä isä, Anse Bundren, joka oli aika tyhmä ja itsepäinen, vähän niinkun ei olis osannu tehä päätöksiä itsenäisesti, vaikka teki kaikkensa saadakseen uudet hampaat, ja näköjään myös uuden vaimon.

Tää oli omalaatuisin teos piiiitkään aikaan ja herätti ajatuksia.

Alex Garland - Laguuni

"Rähjäinen majatalo pilvenhuuruisessa Bangkokissa. Viereisessä huoneessa makaa kuollut narkomaani ja oveen on kiinnitetty saaren kartta. Ihmiset puhuvat laguunista, joka on täydellinen paratiisi. Kukaan ei tiedä sen tarkkaa sijaintia. Richardilla on kartta ja hän kaipaa seikkailua. Ja sitä hän saa."

***

Tuli luettua tää jo muutama päivä (viikko(?)) sitten, mut olin pari päivää keskellä järveä ja tenttiinki piti lukea ja ja ja.. No nii selitykset siksee.

Mä oon joskus nähny tän leffan, olin sillon aikkast nuori (nuorempi!) ja muistan sen verran et ajattelin et onpa tää tyhmä. Mut nyt ymmärrän, etten ollu kovin avoin ja ymmärtäväinen. Realistisuus oli ilmeisesti ainoa jonka jotenkuten ymmärsin siihen aikaan. Mut täytyy sanoa, et aika hyvin tämäkin sai realistisia piirteitä, tai siis uskottavasti kerrottu tarina.

Kuvailtu hirveen hyvin miljöötä (vaikken tajunnu ihan sataprosenttisesti kaikkea), mut mikä hienointa oli se miten ihmiset ja niitten aivotuksia oli kuvattu. Miten laguuni jotenkin mystisesti sai ulkomaailman kadottamaan merkityksensä ja ainoa tarkotus elämällä oli suojella sitä ja sen salaisuutta, joka siis oli että se itse laguuni oli se salaisuus.

Just, tän takia mä oon vetkuttanu tän postausta, kun ei oikeen ajatus kulje :D

Joka tapauksessa tää oli hieno kuvaus, hieno tarina ja uskottavasti kerrottu. Sanoisin jopa et täs oli maagisrealismin piirteitä voimakkaasti. Aika brutaali loppujen lopuks, mut sen pystyn hyvin ymmärtämään, että ihminen on ihmiselle susi. Se paisto kyllä vahvasti rivien välistä. Ja tätä oli vaikea jättää kesken, joten se tuli aika nopeesti luettua.

Hieno esikoisteos Garlandilta. Palkintojensa arvoinen varmasti.

Sofi Oksanen - Baby Jane

"Mitä tapahtui Pikille? Vitsimaakarille, jolla oli itkevän ilveilijän ääni, joka sokeutti, petkutti ja peitti kaiken sen, minkä hän halusikin olevan näkymätöntä itsessään. Miten kaupungin coolein lepakko päätyi vangiksi omaan kotiinsa, näkemään lähes nälkää?

Ongelmaan, joka ei ole hallittavissa, on vaikea saada apua. Sillä on kuitenkin nimi. Tautiluokitus F-41.0.Pikiä yrittävät pitää pystyssä tyttöystävät. Nykyinen, tarinan minäkertoja, ja ex Bossa, jotka huolehtivat hänestä monin tavoin. Se on virhe. Mutta niin on myös minäkertojan ja Pikin suhde, jossa oikeat sanat osuvat vääriin paikkoihin ja väärät oikeisiin. Siitä irtautuminen on veristä."

***

Tuli luettua ensimmäinen Oksanen parvekkeella yhteen soittoon. Siis ei Oksasen ensimmäinen romaani vaan mun ensimmäinen lukemani Oksasen romaani :)

Mun olis tavallaan ollu hyvä lukea tää pari vuotta sitten kun omat häiriöt oli silmäänpistävät, vaikka toisaalta ehkä hyvä niin kun ottaa huomioon miten kirja loppu.

Kummallisinta tässä on se, et vaikka mä oon ite jotenkuten pystyny menemään kauppaan, juosten kumpaankin suuntaan kylläkin, niin taisin silti samaistua enemmän kertojaan. No ehkä siks, kun Piki ei kuitenkaan päästäny lukijaa lähelle, joten piti tyytyä ulkopuolisen kuvaukseen tilanteesta. Ja mulle sellanen avuttomuuden tunne kun toinen kärsii ja noin, on hyvin tuttua. Mut kaikesta huolimatta mä en voinu sille ajatukselle mitään, et miksei se ottanu sitä apua vastaan, vaikka toisaalta jonkun verran ottikin, mut silti, oli niin paljon vielä mahdollisuuksia.

Rakkaustarina, joka muistutti vähän Sid ja Nancyä, mut joka kuitenkin jäi pikkasen avonaiseks, tai ehkä se piti osata lukea rivien välistä. Mulle ei ihan selvinny Pikin tunteet kertojaa kohtaan, tai ehkä sekin piti osata lukea rivien välistä.

Joka tapauksessa kirja oli mukavalukuinen ja tarinassa oli rakkaustarinan lisäks kiedottu sairauskertomus ja musta on hienoa, että tästäkin uskalletaan kirjoittaa, kun en nyt ihan heti muista, että olis tällanen aihe vastaan kävelly. Se, että uskalletaan puhua ja kirjottaa tästä tuo vertaistukea niille, jotka ei sitä lääkäreiltä saa, mutta kaipaavat sitä kipeästi.

Audrey Niffenegger - Her Fearful Symmetry

"Julia and Valentina Poole are normal American teenagers - normal, at least, for identical twins who have no interest in college or jobs or possibly anything outside their home. But everything changes when an aunt whom they didn't know existed dies and leaves them her flat overlooking Highgate Cemetery in London. They feel that at last their own lives can begin... but have no idea that they've been summoned into a tangle of fraying lives, from the obsessive-compulsive crossword setter who lives above them to their aunt's mysterious and elusive lover who lives below them, and even to their aunt herself, who never got over her estrangement from the twins' mother - and who can't even seem to quite leave her flat."

***

Ensiks mun oli vaikee päästä mukaan tähän. Sitte tarina alko sujua niin, et luinkin sen ihan hujauksessa, mut ei vieras kieli pystyny mua hämäämään.

Niffeneggerille hyvin tunnusomainen piirre taaskin jättää asioita epäselväks ja jopa huomiotta. Ehkä se on tarkotus, mut mua se suuresti häiritsee. Mä olisin esimerkiks halunnu tietää ja ymmärtää mitä kaksosten välillä oikeesti tapahtu ja kumpi oli kumpi ja mitä häh. Toinen oli tunnekuvausten puuttuminen. Valentinan vanhemmat tuntu nukkuvan oikee hyvin ja pitkää vaikka tytär oli just kuollu. Siis mitäh? Sitte olisin halunnu lukea enemmän esmes Julian mietteistä/tuntemuksista sisarensa kuolemasta, ja miltä Robertista tuntu tai mitä se ajatteli kun Elspeth ilmesty. Mut ei, en kerro! Ja kaikki tää sai mut tuntemaan, et ei täs ollu mitää järkeä. Ihan turhaa sivujen haaskaamista. Olis nyt ollu edes joku pointti, vaikka toisaalta kaksosten identiteettihaku ja kasvuprosessia oli mukava lukea.

Ja sitte se Elspeth oli kyl niin kummallinen persoona. Puhumattakaan siitä, miten liuta ihmisiä oli suostuvaisia siihen karmeeseen suunnitelmaan. Siis ei paljo tullu vastaväitteitä. Mut pari riviä oli omistettu katumukselle ja noin. Ja mulle jäi täysin avonaiseks Robertin ja Elspethin välit. Siis lähtikö se Elspethin luota pois vai palasko se Lontooseen?

Emmä tie muutaku et Niffeneggeriltä voi odottaa hyvin turhautuneita tuntemuksia ja epäselvyyksiä ja taidan olla vähän kiukkunenkin :D

Chimamanda Ngozi Adichie - Purppuranpunainen hibiskus

"15-vuotias Kambili Achike ja hänen veljensä Jaja elävät yltäkylläistä

mutta onnetonta elämää ankaran uskonnollisen isän varjossa. Alistava Papa on maailman silmissä kunnioitettu vapaustaistelija, mutta kotona väkivallan varjo on jatkuvasti läsnä.

Kambilin elämä mullistuu, kun yliopistossa opettava, vapaamielinen Ifeoma-täti kutsuu nuoret luokseen toiseen kaupunkiin. Tädin puutarhassa kukkivat aistilliset, purppuranpunaiset hibiskukset, ja yhtäkkiä koko maailma on täynnä ääntä, iloa ja tunteita, jollaisia Kambili ei ole koskaan uskaltanut edes kuvitella."

***

Tässä oli teos, joka kolahti aiheellaan hyvin vahvasti. Ensin tätä oli ahdistavaa lukea, mutta kun pystyn kuvittelemaan hyvin fundamentalistin uskonnollisen kiihkoilijan sieluni silmin niin en juurikaan hämmästynyt teoksen raakuudesta. Eniten mä ajattelin, et miten sä voit?? Se on sun lapsi. Mut Jumala menee kaiken edelle, jopa lapsien ja kaikki tapahtuu tietysti lasten hyvinvointia ajatellen.

Joku vuos sitten erosin kirkosta, koska en kyenny hyväksymään joidenkin kiihkomielisten fundamentalismia ja kirkon tulkintaa Jumalasta. Niin mä tulin siihen tulokseen, että mä en voi kannattaa mitään uskontoa, koska en kykene näitä tulkintoja, saati ihmisten tekoja uskonnon varjolla, hyväksymään. Ja tässä on oikein oiva teos, joka kuvaa mitä se saattaa olla ja miten se vaikuttaa ympäristöönsä. Marxin ajatus: uskonto on oopiumia kansalle, tuli hyvinkin lihaks mun elämässä. Järki ja tietynlainen maalaisjärki pyyhkiytyy kokonaan pois kun mennään pilkuntarkasti uskonnon pykälien ja tulkintojen mukaan. Huomasin myös sen, etten tarvitse uskontoa uskoakseni.

Uskonnot sinänsä on ihan hyviä, mua vaan ihmetyttää jotkut ääri-ihmiset, joista tulee tällasia tyranneja, kuten tässä teoksessa. Uskonnoissa ei sinänsä oo mitään vikaa, mua vaan ahdistaa tietynlainen suvaitsemattomuus ja ehdottomuus mitä niissä esiintyy.

Teos sinänsä oli miellytävää luettavaa. Sitä oli mukava lukea ja tarina oli hyvin kerrottu. Henkilöistä vähän epämääräseks jäi Jaja, johon ei päässy sisälle vaikka toisaalta samaistuin vahvastikin.

Marian Keyes - Watermelon

"At twenty-nine, fun-loving, good-natured Claire has everything she ever wanted: a husband she adores, a great apartment, a good job. Then, on the day she gives birth to her first baby, James visits her in the recovery room to inform her that he's leaving her. Claire is left with a beautiful newborn daughter, a broken heart, and a body that she can hardly bear to look at in the mirror. So, in the absence of any better offers, Claire decides to go home to her family in Dublin. To her gorgeous man-eating sister Helen, her soap-watching mother, her bewildered father. And there, sheltered by the love of an (albeit quirky) family, she gets better. A lot better. In fact, so much better that when James slithers back into her life, he's in for a bit of a surprise."

***

Tää kirja on ollu mulla pitkään, lukemattomana, kuten muutkin Walshin sisarusten elämästä kertovat kirjaset. Itse asiassa tää koko homma lähti siitä, kun hommasin Rachel's Holidayn ja siitä sain selville et Keyes on kirjottanu saman puun eri omenoista omat tarinansa ja kiinnostuin. Niinpä sit hommasin kaikki tähänasti ilmestyneet Walshin sisarusten kertomukset.

Mä tykkään lukea englanniks, koska siin joutuu ihan eri tavalla miettii mitä lukee, eikä siihen puudu niin nopeesti. Sitäpaitsi jotkut asiat on vaan hauskempia kun ne on kerrottu muulla kielellä, koska suomen kieli on niin raaka, ja suora, häikäilemätön.

Anyway, tää oli ihan parasta hömppää. Mä vaan luin ja luin ja luin ja halusin tietää et mitä sit tapahtu?? Mut itse tarinana se oli jotenkin ennalta-arvattava, varsinkin se loppu, sanoisin että too good to be true :) Ja sit mua häiritsi se et miten se James oli niin pölö? Ei se tajunnu vaikka sille rautalangasta väänsi ne asiat. Mut totuus on et sellasii ihmisii on oikeestiki ja estääkseni itseäni tulemasta sellaseks oon luopunu tilintarkastajan urasta :D No, en tän kirjan takii vaan ihan muiden syiden, mut kuitenki.

Mul on kesken Kostovan Historiantutkija, mut tää oli niin ihanan kevyttä siihen väliin. Ja ehkä mä jatkan tota enkunkielistä kirjallisuutta seuraavaks vaikka Stephen Kingin IT:llä.. :)

Elokuva: Cape Fear, USA 1991

Ohjaus: Martin Scorsese

IMDb: Cape Fear

Mä näin pienen pätkän tästä viime kesänä YouTubesta, ja mä en millää muistanu et oliko se Cape Fear, ei ei se tainnu olla, ja sit päätin et katon et oliko se sittenkin, ja olihan se :D

Tää kuuluu niihin klassikoihin, jotka jokaisen tulis ainakin tietää, jollei oo nähny. Ensiks mun on sanottava et meinasin tulla hulluks sen musiikin kans. Koko ajan paukutettii niit torvii ihan sairaan kovaa ja se musiikki alko olee jo häiritsevällä tasolla, eikä suinkaa lisänny leffan kohtausten tiivistä tunnelmaa.

Siks toiseks täs oli sellasta jotain kubrickmaista tai jotain mikä mun mielestä ammuttii vähän yli. Ei niitä lähikuvia olis tarvinnu olla ihan 9/10 osaa ajasta. No, ei sentää, mut kuitenkin koko ajan zoomi kävi ja sit taas laskettiin hikipisaroita Nolten otsalta.

Näyttelijäsuorituksista mun on ihan pakko sanoo, et olin vaikuttunu. Jessica Lange veti vähän skitsahtavan vaimokkeen roolin aivan sairaa hyvi. Ja Bobby, oi Bobby, suhun voi niin luottaa, et petä koskaa. Mikä suoritus psykopaattina. Mä vähän jo samaistusin siihen, taitaa olla itelläki taipumusta... :D

Mut se mua jäi vähän häiritsemää oli se, et no okei, vika voi olla mussa, mut jotenkin De Niro sai mut vakuutettua melkein Cadyn syyttömyydestä, tai no ei syyttömyydestä, mut mä olin jotenkin ihan varma et siel on jotain joka oikeuttais sen vainoomisen ja takaisinmaksuuaikeet, mut ei siel sit ollu sellasta kovin vakuuttavaa ja vedenpitävää juttua, jonka takia olis kannattanu tollasee vainoamiseen ryhtyä. Ehkä se on tietysti ollu eri vuonna -77, mut.. nii. Eli toisin sanoen (siis suomeks :) mä hämmentysin siitä ku vakuuttaa yhtä ja tekee toista, et se selkeä näkemys jäi hahmottumatta siitä et Cady oli psykopaatti, loppuun asti. Piste. Ei ollu mitää muttaa tai jossii. Mut ilmeisesti sen tarkotuksena oliki herättää hiukan hämmennystä.

Audrey Niffenegger - Aikamatkustajan vaimo

"Tämä on tarina Claresta, punatukkaisesta taideopiskelijasta, ja Henrystä, seikkailunhaluisesta ja boheemista kirjastonhoitajasta, jotka ovat rakastaneet toisiaan koko elämänsä. Kun he tapasivat ensimmäisen kerran, Clare oli kuuden vanha, Henry kolmekymmentäkuusi.

Kun he menevät naimisiin, Clare on kaksikymmentäkolmevuotias, Henry kolmekymmentäyksi. Mahdoton yhtälö? Ei, vaan totta, sillä Henry on ensimmäinen ihminen, joka kärsii aikasiirtymähäiriöstä: hän tempautuu tahtomattaan nykyhetkestä menneisyyteen tai tulevaisuuteen, varsinkin kokiessaan tunnemyrskyjä. Omista häistäänkin hän katoaa hetkeksi, mutta palaa juhlapöytään, tosin jollain tapaa vanhemman ja aikuisemman näköisenä.

Kaikki katoamistemput eivät kuitenkaan suju yhtä mallikkaasti. Syntyy sekä hillittömän hauskoja että sydäntä raastavia tilanteita. Vaikka Clarella ja Henryllä on kestämistä vaikean sairauden aiheuttamissa kommelluksissa, he yrittävät sinnikkäästi elää normaalia nuorenparin elämää. He käyvät töissä, kokkailevat, huvittelevat ystäviensä kanssa ja unelmoivat lapsista. Heidän intohimoinen rakkautensa kantaa heitä yli aikarajojen ja saa heidät lopulta uhmaamaan kohtaloa."

***

Mä en voinu sille mitään, mut mä vertasin tätä jossain kohti Pieneen lankakauppaan, joka oli kans sen kirjailijan esikoisteos, paksu ku mikä ja paljon tavaraa. Silti, tää oli laadukkaampi, mut lähestulkoon yhtä sekava, mut ei kuitenkaan niin ahdettu.

Alku oli sekava, joka sai mut tuskailemaan ymmärryksen kanssa ja monen monituista kertaa hoin itelleni "onpaa tää tyhmä". Mut kaikkein parasta koko tarinassa oli Claren lapsuuden kuvaus ja se, miten Henry tuli aina mistäkin ajasta eikä ollu halukas puhumaan tulevaisuudesta, joka oli siis Henryn nykyisyyttä.

Mut jahka päästiin "nykyhetkeen" ja koko ajan kuvaus kulki kuitenkin Claren näkökulmasta, alko alamäki. Mä en ymmärtäny ollenkaan miks siihen lapsensaantiin piti käyttää niin paljon sivuja, muut asiat kokonaan huomioonottamatta. Ja siks toiseks, aika alko kulkee yhtäkkiä niin nopsaan, et ei jääny paljon mistä kertoa, ainakaan mistään muusta ku niistä keskenmenoista. Sit mua häiritsi sekin, et Charisse ja Gomez oli yhtäkkiä saanu kaks lasta ja kolmas jo tulossa, ihan out of the blue.

Ettei menis liian kriittiseks niin mä ymmärrän, et on vaikeeta kirjottaa niin laajasta aikajanasta koherenttia teosta, mut jotenkin mua häiritsi ihan yltiöpäisesti asioiden mainitseminen kerran ja sit ei mitään. Miks ylipäänsä mainita, jos ei sillä oo mitään tekemistä minkään kanssa. Ja miten Henry yhtäkkiä oli hommannu ajokortin ja ajeli mielellään keskellä yötä, kun siihen asti ei ollu ollu mitään intressiä, koska se oli niin traagisesti menettäny äitinsä auto-onnettomuudessa?

Ihan viihdyttävä toki, mut alku (intron jälkeen) oli teoksen paras osa. Siitä asti alko menemään huonompaan suuntaan.

Elokuva: Eternal Sunshine of the Spotless Mind, USA 2004

Ohjaus: Michael Gondry

IMDb: Tahraton mieli

On vähän aikaa viime postauksesta. Olin tosiaan yhessä leikkauksessa ja siitä toipuminen äidin luona vei jo itsessään voimat :D Sitte oli kauhee pänttääminen tenttiviikkoon, joka on siis nyt intnsiivisimmillään, joten mikä muu aika olisikaan oivaa postausaikaa :D

Tää oli erikoinen, pakko sanoo Nostattaja, koska tässä oli paljon nimekkäitä henkilöitä, mutta EI juurikaan sitä hollywoodimeläpaskaa, johon oon niin sydänjuuriani myöden kyllästyny. Avatarin ajatteleminenkin saa mun verenpaineen kohoamaan.

Mut tää oli ihan eri maailmasta. Hiukan sekavan olonen, mut sopivasti, sai ite laittaa palaset paikoillee eikä kaikkia asioita selitetty kädestä pitäen, niinku jenkkileffoilla yleensä on tapana. Ja itse tarina oli aivan lumoava. Intro oli suhteellisen pitkä, joka teki ymmärtämisestä ja palojen kokoamisesta hankalaa, mut se oli tosi onnistunu kokonaisuutta ajatellen.

Pakkohan tässä oli tirauttaa kyynel jos toinenkin, mut ei imelyyden takia, koska tässä ei sitä ollu, vaan sen takia, et huolimatta siitä miten nää tyypit taisteli rakkautta vastaan, sitä vastaan ei voinu taistella. Rakkaus voitti. Ja tästä päästäänkin sellaseen sloganiin joka ei oo mun, en tiedä kenen se on, mut yks johtotähdistä mun elämässä: Jos kaks ihmistä on tarkoitettu toisilleen, mikään mahti maailmassa ei voi heitä erottaa. Ja jos kaks ihmistä ei ole tarkoitettu toisilleen, mikään mahti maailmassa ei voi heitä yhdistää. Tää jälkimmäinen on ainaki toteutunu mun elämässä, monta kertaa :)

Aivan ihana, sekava, erikoinen... Nostattaja! :)

Andrus Kivirähk - Riihiukko

"Riihiukon kotikylässä on käynnissä taukoamaton varastaminen ja omaisuuden kokoaminen. Ukolla on tepsivä konsti vaivaan kuin vaivaan, mutta kyläläisten pahimmalle taudille hänkään ei mahda mitään: ahneus on tullut jäädäkseen.

Kommelluksia riittää, kun aivan kaikki voudeista karjapiikoihin kähveltävät niin tyhmänylpeältä kartanonväeltä kuin toisiltaankin. Eivätkä ihmiset ole kylän ainoat toimijat. Taidokkaasti kirjailija kuljettaa tarinassaan krattia, ruttoa, horkkaa, ihmissutta ja muita kansantarinoiden hahmoja.

Riihiukossa pidetään hauskaa ahneiden kyläläisten kustannuksella. Kirja kertoo maaorjuuden ajasta, mutta se on myös terävä allegoria Virosta ennen ja nyt."

***

Tässäpä mielenkiintoinen teos. Jälleen kerran on kyseessä Lukupiiriblogin kuukauden kirja. Kyseinen teos on täynnä epärealismia, pähkähulluja juttuja ja ahneutta.

Pakko koittaa laittaa postaus ennen huomista leikkausta, vaikka tolpillani varmaan olen ihan miltei heti :)

Joka tapauksessa, tää oli niin ihanaa luettavaa. Koskaan ei tienny eikä aavistanu et mikä seuraava lause tulee olemaan. Kerronta oli ihan mahtavaa ja hahmot ihan loistavia. Kratit oli mun lemppareita. Niissä oli jotain todella inhimillistä, ja varmaan joku symbolinen vertauskuva renkiin niillä oli.

Sen enempää perehtymättä Viron historiaan, ymmärsin että tässä oli jonkinlainen satiirinomainen ote noihin historian aikoihin, kuvaus tai kannanotto, mutta tarkemman kuvan saaminen vaatisi pientä perehtymistä asiaan.

Kaiken kaikkiaan, vaikka en osaa tätä sen syvällisemmin tulkita, tarina oli mukaansatempaiseva ja kaikkine tapahtumineen ja juttuineen aivan ihastuttava. Tässä ei mun ymmärtääkseni ollu tarkotuskaan olla mitään tiettyä aihetta tai teemaa, vaan pääroolissa oli itse tapahtumat ja niiden kuvaus.

Tällaisia lisää :)

Harper Lee - Kuin surmaisi satakielen

"Kahdeksanvuotias Scout kasvaa isänsä ja veljensä kanssa 1930-luvun Alabamassa, Maycombin kaupungissa. Aurinkoiset kesäpäivät ovat täynnä sopivan kokoisia seikkailuja, ja Scout opettelee elämää pienin askelin. Mutta kaupungin uneliaan pinnan alla kytee patoutunutta vihaa. Scout on autuaan tietämätön turvallisen maailmansa ristiriidoista, kunnes eräs oikeudenkäynti paljastaa kotikaupungin todelliset kasvot. Nuorta mustaa miestä syytetään valkoisen naisen raiskauksesta, ja Scoutin isä ryhtyy puolustamaan häntä. Ennakkoluulot ovat syvään juurtuneita, ja moni haluaa jakaa oikeutta myös tuomioistuimen ulkopuolella. Scout joutuu kohtaamaan asioita, joita ei vielä pysty ymmärtämään. Edessä on kasvun aika. Harper Lee kuvaa lempeällä viisaudella kasvamisen kipeyttä ja todellisuuden kohtaamista. Kuin surmaisi satakielen on lumoava tarina kasvamisesta, omastatunnosta ja oikeudenmukaisuudesta."

***

Mä oon pitkään halunnu lukea tän. Musta tuntuu, että mä sanon niin joka kerta, mut niin se vaan on :) Joka tapauksessa tää oli mulla kerran aikasemmin lainassa, mut en sit lukenutkaan sitä ja myöhemmin lukasin hiukan aiheesta ja totesin et no hyvä etten tuhrannu siihen enempää aikaa. Mutta kas kummaa, tilaisuus tarjoutui ja luin, ennakkoluuloista huolimatta ja niin, mä luin yömyöhäsellä koska mun oli pakko saada tietää mitä sit tapahtu..?

Okei, siis lähtökohta oli se, että mä luulin, että tässä on joku tylsä pitkäveteinen teema. Mutta kas kummaa, ei ollutkaan ja vaikka tarina eteni hitaasti, musta oli ihanaa lukea Finchin lasten elämästä, etenkin kun ottaa aikatekijän huomioon. Kirjahan on vuodelta 1960 ja sijoittuu 1930-luvun Alabamaan. Myönnettäköön, mulle tuli taas kerran ristiriitaisia fiiliksiä, tahtooko se Scout oikeesti hienoks naiseks vai sanoko se niin vaan ja muutenkin mulla meni miss Maudet ja miss Stephaniet vähän sekasin. Joten, kieltämättä aikatekijä oli tällaselle vuostuhannen vaihteen vekaralle vähän outo. Ja välillä tuli sellanen olo, et hei hetkinen, missä nyt mennään ja mistä oikeen on kyse.

Joka tapauksessa, tarina oli raastava ja vaikka sen tiesi etukäteen niin silti se epäoikeudenmukaisuus ja tekopyhyys oli karseeta lukea, saati kuvitella, että se on joskus ollu todellisuutta. Sitä mä tuskin tulen koskaan tajuamaan ja käsittämään. Osaa taas himpun verran enemmän arvostaa sitäkin tasa-arvoa, joka tässä yhteiskunnassa vielä vallitsee.

Mut kaikkein sulosinta tässä kirjassa oli Boo Radley. Ja se miten se siellä nurkassa hämärässä kökki ja ku Scout näki sen niin sano "Hei, Boo". Se oli niin sykähdyttävää, et voisin jäädä siihen olotilaan, minkä se herätti vähän pidemmäkski aikaa. Kaiken kaikkiaan oli hieman sekava ja laaja-alainen siinä mielessä, et mulla kävi monta kertaa mielessä, et mikä tässä nyt olikaan se varsinainen aihe, mut mä tulin siihen lopputulokseen et tarinoita oli monta, kertojia vain yksi ja lopputuloksena oli sympaattinen ja brutaali kaaos harmonian keskellä.

Minna Canth: Anna-Liisa

Tarvinneeko kyseinen teos mitään takakannen tekstejä, vaikka olisin sellaisia löytänytkin? Tuskinpa. Veikkaan että jokaisella on joku sana sanottavana, aina pakkoluettamisesta syntyvistä kommenteista syviin analyyseihin.

Mä diggaan näytelmiä. Luin elämäni ensimmäisen näytelmän viime kesänä ja mä tykästysin. Mutta kokemuksista huolimatta huomasin miten tiukassa aikaisempi ennakkoluuloinen asenne mussa vielä asustelee. Ensimmäinen reaktio: eih, näytelmä. Kunnes sit muistin et ainii, mähän tykkäänkin näistä. Ja taas hyvä muistutus siitä että miksi niin on.

Ensinnäkin näytelmämuotoinen kerronta luo aivan omanlaisensa asetelman tarinalle. Siitä puuttuu kokonaan kertoja, joten kertojan luoma mielikuva jää pois, tää on siis plussaa, koska se mitä tarinassa on ja tapahtuu on siinä, niinku joku taideteos, se on siinä ja jokanen joka sitä kattoo, tulkitsee sitä eri tavalla, mut se teos itsessään on kaikille sama. Miten tää mun kuvaus eroaa kerronnallisista kirjoista, no verrattavaks voitais ottaa vaikka opastettu kierros siellä taidenäyttelyssä, oppaan puhumat sanat, eleet, nonverbaliikka sun muut vaikuttaa mielikuvaan kyseisestä teoksesta, jollain tavalla.

Se siitä. Toiseks mä huomasin ja mua hävetti niiiiiin paljon huomata, että mussa asuu edelleen se vahva lukija, joka mukamas tietää miten tässä käy ja mikä tässä on idea, sen sijaan että vaan ottais sen mitä teoksella on annettavana. Mä luin jokasen repliikin siinä vankassa uskossa, että Anna-Liisa ja Mikko on luotu toisilleen ja that's it. Mä en millään saattanu uskoa, että Anna-Liisa oli ihan tosissaan, ettei sitä mikää Mikko-heppu kiinnostanu. Vielä enemmän mä olin shokissa siitä, että Mikko jotenkin "hylkäs" ja häipy kuvioista toistamiseen, kun Anna-Liisa tunnusti kaiken ja oli valmis maksamaan rangaistuksen.

Mä vaan edelleen luen jossain roosanpunaisessa pumpulissa, jossa kaikki on jotenkin niin puhtoista ja ihanaa. Sitäpaitsi, mut on aivopessy jenkkiläisyys ja pahasti. Siitä se johtuu. Mut on kasvattanu '90-luvun jenkkisoopasaippualeffat ja -sarjat. Kestää varmaan ihmiselämä ennen ku niistä pääsee ulos.

Mut sen kummempia ruotimatta Anna-Liisaa, kun siitä on olemassa ihan aikuistenoikea keskustelu, joka on huomattavasti realistisempi :D Lukupiiriblogin sivuilta.

Dennis Lehane - Suljettu saari

"Eletään kesää 1954. Liittovaltion poliisi Teddy Daniels ja hänen työtoverinsa Chuck Aule saapuvat Shutter Islandille tutkimaan murhasta tuomitun Rachel Solandon tapausta. Solando on karannut saarella sijaitsevasta Ashecliffen vankimielisairaalasta, josta pitäisi olla mahdoton karata. Silti hänestä ei näy jälkeäkään.

Mutta onko Teddy Daniels tullut saarelle etsimään karannutta potilasta? Vai onko hänet lähetetty tutkimaan Ashecliffen radikaaleja hoitomenetelmiä, joihin kuuluvat niin lääkkeiden kuin kirurgisten toimenpiteiden kokeellinen käyttö. Käy ilmi, että Teddy Danielsilla on henkilökohtainenkin motiivi tutkimuksille: potilaiden joukossa on pyromaani, joka on tappanut hänen vaimonsa.

Sitä mukaa kuin tutkimukset etenevät, kysymykset vain lisääntyvät: Kuka jättää etsiville salakielisiä vihjeitä? Miksi sairaalassa ei ole merkintää potilaasta, joka on lähetetty sairaalaan vain vuotta aikaisemmin? Mitä tapahtuu osastolla C? Miksi aution majakan ympärillä on sähköaita ja aseistetut vartijat?

Mitä lähemmäksi totuutta Teddy ja Chuck pääsevät, sitä vaikeampi sitä on hahmottaa. Pikkuhiljaa he alkavat epäillä, etteivät pääse saarelta koskaan pois, sillä joku yrittää tehdä heistäkin mielipuolia..."

***

Tästä on tehty leffa ja uus kirjapainos leffakannella ja kaikkee, jotenkin tää on eksyny myös mun hyllyyn ja oli jo korkea aika ottaa itse selvää mistä oikein on kysymys.

No, nyt kun mietin mitä sanottavaa mulla on, niin en keksi mitään sellasta, jolla en paljastais merkittäviä juttuja. Mä tietoisesti vältin kaikkea mikä tähän liittyy, koska en halunnu pilata lukunautintoa. Kuitenkin veikkaan, että saattaisin nauttia leffan kattomisesta vaikka olen jo kirjana lukenut. Sen verran moninainen oli juoni, vaikka toisaalta musta tuntu pitkään et hei kamoon, koska tässä tulee jotain niinko psykologista höttöä. Mut se oli kaikki ympätty sinne loppuun :) Yhtään vähättelemättä alkupuolta, kaikki se oli tarpeellista, pohjustusta lopulle, mut silti tuntu et sinne oli kyllä ympätty jopa liiankin paljon.

Mä aion todellakin kattoo tän leffan joskus ja pohdin sitä uudestaan, kun näen jonkun toisen tulkinnan aiheesta. Tietystikään en voi sanoa olleeni täysin skarppina ku tätä iltaisin silmät ristissä lueskelin ennen nukkumaanmenoa.

Mulla pyörii päässä yks virke, toivottavasti se ei pilaa kenenkään lukunautintoa: kuka kusettaa ja ketä?

Elokuva: American Beauty, USA 1999

IMDb: American Beauty

Ohjaaja: Sam Mendes

Tätä on vaikea kuvata sanoin. Ilmeisesti oon tullu vanhaks, koska katoin tän kymmenisen vuotta sitte ja koin tän jotenkin ällöttävänä ja tylsänäkin. Mut tää on oikeesti tosi kaunis ja mielenkiintonen. Vetoaa ihmisyyden syvimpiin tarpeisiin.

Täs on mun nähdäkseni monta eri tarinaa, tai yks asetelma, monta eri kokemusta. Mä samaistusin vähän liiankin kanssa siihen staattiseen olotilaan, johon päähenkilö mukautu ja sopeutu.

Kauneus tässä kuvasti mulle sitä elämän syvintä tarkoitusta, itse tarkoitusta. Mikä tässä elämässä on merkityksellistä: matka, ei päämäärä. Riippuu pitkälti itsestä miten kauniiksi asiat näkee ja kokee. Ite henkilökohtaisessa elämässä käyn taistelua oman suhtautumistapani kanssa. Jos mä haluan nähdä maailmassa pelkkää pahaa ja epäoikeudenmukaisuutta, niin näen sitä ja vastaan siihen samalla mitalla. Sen sijaan että keskittyisin siihen, mikä on kaunista ja hyvää.

Roolisuorituksesta on pakko mainita hatunnosto Anette Beningille, koska se vetää sellasen ristiriitasen hullun kulissinylläpitäjän roolin aivan hemmetin hyvin. Kun on tottunu vähän erilaisiin roolisuorituksiin kyseiseltä naiselta niin tää oli hyvä veto, ja hyvin vedetty :)

Hermann Hesse - Narkissos ja Kultasuu

Narkissos on Mariabronnin luostarikoulun opettaja, sittemmin munkki ja apotti. Ylivoimaisen älynsä ja lahjakkuutensa tämä vakava, askeettinen mies on omistanut hengellisen elämän palvelukseen ja viettää päivänsä luostarin hiljaisuudessa.

Kultasuu on Narkissoksen oppilas ja ystävä. Hän on säteilevän elinvoimainen – uneksija, runoilija, rakastaja. Opettajansa kannustuksesta Kultasuu lähtee luostarista. Hän vaeltaa aisti-ilon ja kuoleman maailmassa, naisten himoitsemana ja naisia rakastavana, kokee kodittoman ilot ja surut, vapauden ja yksinäisyyden, tappaa ja varastaa, ajaa takaa pakenevaa täydellisyyden kuvaa, kaiken käsittävää äitihahmoa. Hänestä tulee viimein kuvanveistäjä.

Henki ja aine, ajattelija ja taiteilija, järki ja tunne toimivat vastavoimina tässä keskiaikaan sijoitetussa värikylläisessä romaanissa, joka kahden täysin erilaisen miehen kautta valaisee ainutlaatuisella tavalla ihmissielun maisemaa ja sen ikuista kaksijakoisuutta.

***

Tää oli lukupiiriblogin helmikuun kirjavalinta, tai siis me saatiin ihan itse äänestää :). Ja kerrankin se voitti, jota mä äänestin :)).

Joo, asiaan. Mä tykkäsin ihan hirmuisesti heti alusta lähtien tästä teoksesta. Siitä miten se oli kerrottu ja kieli oli aivan omaa luokkaansa. Kääntäjän kirjotusvirheet kyllä kieltämättä latisti vähän tunnelmaa.

Kuitenkin, aihe oli tuttu, mut harvoin oon kohdannu niin suoranaista aiheen käsittelyä. Vastakkainasettelut oli hyvin vahvasti esillä koko ajan ja monia vastakkainasetteluja, kaksijakoisuutta kuten takakansi kertoo.

Mä en voinu olla samaistumatta näihin kahteen omalaatuiseen henkilöön. Narkissos oli hyvin hyvin älykäs ja silti koki että tämän tie kulkee hengen polkua. Sitten oli Kultasuu, joka ihaili Narkissoksen omistautumista, kadehti tavallaan sitä, että toisella on erityinen suhtautuminen siihen omaan juttuunsa jota itsellä ei ole. Ja Kultasuu luuli ja uskoi että hänkin voi tehdä siitä oman juttunsa tai että se sitä on. Mutta Narkissos avaa Kultasuun silmät ja hän muistaa äitinsä, jota lähtee etsimään maailmalta, kuvainnollisesti.

Kaks täysin erilaista ja kuitenkin niin samanlaista hahmoa. Samanlaisia siinä, että oli se oma juttu mikä hyvänsä, sille tulee olla uskollinen, muuten ei elämässä oo mitään pointtia. Siihen osasin kyllä samaistua. Ite oon ettiny kaikki mahdolliset polut, eikä oikee ykskään tuntunu omalta, ennen ku nyt vasta aikuisiällä, mutta paljon on kärsitty tullakseen siitä tietoiseksi, ihan kuten Kultasuukin. Mutta kuitenkaan henki-maallisuus ei välttämättä oo ristiriidassa keskenään. Nää kaks hahmoa edusti mulle näiden ääripäitä, mutta mun elämässä näitten kesken vallitsee tasapaino, oonkohan mä sitten niitä talonpoikaistyttöjä, jotka on kahlehdittu johonkin tiettyyn paikkaan, mutten silti oo kahlehdittu ruokakelloon. Kyllä varmaankin, koska kuitenkin tällasessa yhteiskunnassa sitä elää, jossa on ihan luonnollista että on katto pään päällä, vaikkei se ookaan itsestäänselvyys.

Miellyttävä lukukokemus ja hassuinta tässä oli se, että mulla oli kanssa sellanen painos jossa oli kolme Hessen kirjaa, ja luulin et siin on vaan se yks ja ajattelin et eihän mulla oo mitään tsäänssejä saada tätä loppuu ennen kymmenettä päivää, mut sit yhtäkkii tuliki loppu vastaan :)

Elokuva: 22 Bullets, Ranska 2010

IMDb: 22 Bullets
Ohjaus: Richard Berry

Moon ollu Jean Reno fani siitä asti ku näin skidinä ekan kerran Leonin. Ja ranskankieli on musta ihastuttavaa, opiskelin sitä monta vuotta ja nyt piiiitkän tauon jälkee luen sitä toista vuotta (pakollisena vieraana kielenä).

Kuitenkin, mä halusin tähän nimenomaiseks kansikuvaks alkuperäisen ranskankielisen nimen, vaikka kyseinen pätkä tunnetaan paremmin nimellä 22 Bullets. Kiitos (God Bless) American.

Tää ei ollu ainoa kohta, jossa huomasin olevan yhteyttä jenkkeihin, nimittäin mut on aivopessy (siis itse olen aivopessyt ilman parempaa tietoisuutta) jenkkiläiset leffat. Ja se mikä tästä vei katselunautinnon oli se, ettei siinä koko ajan väännetty rautalangasta et mitä tapahtuu. Menin ihan sekasin henkilöissä, mafiamiehet kun musta näyttää niin samanlaisilta, enkä tienny enää sit et kuka on tehny ja mitä ja kenelle. Siks toiseks mulle jäi hämärän peittoon sen poliisitädin ja päähenkilön yhteys, tai no ei ihan kokonaan, olihan niillä yhteinen bad guy, mut silti olisin odottanu jotain... selkeempää? Ja mua häiritsi sellanen ratkaisemattomuus sen poliisitädin ja sen pomon väleissä. No, okei se veti sitä avarilla, vuhuu. Taas mä vertaan jenkkileffoihin, vaikka ranskalaiset leffat on niin paljon parempia ku ne on niin suoria ja rehellisiä.

Mut joo, kaikin puolin näyttävä leffa ja varmaan olis ollu paljon parempi, jos ois pysyny kyydissä koko matkan. Mut ei mitään verrattuna Leoniin :)

Dean Koontz - Odd Thomas Hiljaisten kaupunki

"Odd Thomasin tapaamat kuolleet ovat yleensä lohtua ja oikeutta etsiviä olentoja, jotka haluavat jatkaa rauhassa matkaansa eteenpäin, mutta eivät pääse lähtemään ennen kuin tietyt asiat ovat selvitetty. Odd selvittelee keskeneräisiä asioita kuolleiden puolesta ja sotkee samalla omansa.

Odd näkee myös bodacheja, mustia lipuvia varjoja, jotka ovat verilöylyihin ja joukkotuhoihin erikoistuneita henkimaailman katastrofi-matkailijoita. Mitä väkivaltaisempi kuolema, sitä enemmän bodacheja.

Kun Oddin pikaruokagrilliin saapuu bodachien ympäröimä turpea muukalainen, Odd vakuuttuu että mies on joko massamurhaaja tai kuolee hyvin väkivaltaisesti. Bodacheja alkaa näkyä Pico Mundon katukuvassa huolestuttavan paljon ja uskaliaiden tiedonhankintaretkiensä aikana Odd saa selville kammottavia asioita.

Joku aikoo pikaliittää Pico Mundon kunnan ja sen asukkaat – mukaan lukien Oddin rakastetun Stormyn ja 200-kiloisen kirjailijaystävän P. Oswald Boonen – kuolleiden hiljaiseen kerhoon. Tuhansien ihmisten kohtalo on Oddin rohkeuden, kekseliäisyyden ja uskon varassa."

***

Tää oli siis Odd Thomasista kertovan sarjan ensimmäinen osa. Yhteensä niitä taitaa olla viisi, joista kolme ensimmäistä on suomennettu.

Mä jäin heti alusta asti koukkuu. Tää oli jotenkin niin ihanasti kirjotettu. Mut sit taas toisaalta, tuli monta kertaa mieleen et mentäiskö jo pikkuhiljaa asiaan..? Ja tuli sellanen turhan venyttelyn olo. Eikä se tarinan loppuhuipennus sit kuitenkaa ollu ihan sitä mitä oli jo ehtiny koroilla odotuksia kasvattaa.

En voinu olla ajattelematta et tässä oli stephenkingmäistä ulottuvuutta, mut harmi vaan ettei siitä sit seurannu mitää sen isompaa roolia tässä tarinassa. Olisin kaivannu jotain meaningkia tähän. Joskus mä en oo siinä tilassa et jaksaisin kovasti ajatella kaikki aukot kiinni, ja tahtoo et joku on funtsinu koko homman alusta loppuun ja sieltä sivuilta on mahdollisuus löytää ne jutut, pointit, vaikka ne olis vaikeasti hahmoteltavissakin niin silti.

Mut oli mukava purtava, jossa ei tarvinnu paljon ajatella noin muute. Sai vaan mennä with the flow, and that's what I call eskapismi.

Elokuva: Repo Men, USA 2010

Ohjaus: Miguel Sapochnik

IMDb: Repo Men

Tämän vuoden ensimmäinen katsottu elokuva. Ja taaskaan mä en tienny tai en muistanu (koska oon lukenu joskus aikoja sitten) mistä tää kertoo ja näin. Alussa tuntu ettei millään päästy itse asiaan, enkä oikee tajunnu et mikä täs on se pointti ja sitäpaitsi mua ällötti niin paljon ne kohdat joissa ihmisiä vaan aveltiin ja kaiveltiin maksoja ja munuaisia ja haimoja niinku kauppakassista ostoksia.

Kuitenki loppuvaiheessa alko valkenee, same old story, been there done that. Johan alko näkyä tuttuja kaavoja. Kyseessähän on siis kyseisessä maailmassa täysin laillinen tapa viedä keinoelimet, jos maksut on myöhässä. Ja nykyihmisen silmissä kyseessä on täysin moraaliton aihe. Päähenkilö kamppailee moraalittomuuden ja perheensä välillä. Mut kuinkas ollakaan, perijämiehestä tuleekin itsestä jahdattu. Ja niin alkaa taistelu pahaa vastaan.

Mut yllättävä loppu, joka pelasti koko leffan. Ei se sit ollukaan niin pinnalta katsottuna kummallinen, jos jaksaa vähän funtsata. Mä en yleensä jaksa, mut tän kohdalla pistin stopin jossain kohtaa ja kävin saunassa, jatkoin sit taas, ja sain sen aikaa funtsattua. Mä en kyl ymmärrä et miks sitä avelemista oli niin paljon. Paljon ennemmin olis voinu keskittyä itse aiheen käsittelyyn, mut sitte päästään taas siihen et mikä se onkaan joka myy, ja dollarin kuvat silmissä on taas yks leffa tuotettu maailmaan.

Mut ei huono. Loppu pelasti, vaikka se jättikin vähän liian suuren aukon.

"You owe it to your family. You owe it to Yourself"

Junichiro Tanizaki - Avain

"Ikääntyminen tuo mukanaan paitsi positiivisia asioita kuten elämänkokemuksen kypsyyttä, myös elämän ikäviä piirtoja kuten elimistön rappeutumista, ruumiin raihnaisuutta ja pysyvää kyvyttömyyttä, mitä ei ole ihan helppo hyväksyä.

Päiväkirjaromaanissa Avain ikääntyvä mies törmää riittämättömyyteensä hieman nuoremman vaimonsa suhteen -- ja kipeä asia saa käsittelynsä muistiinpanomerkinnöissä, joihin kirjataan ensin se mitä ongelmasta kyetään edes itselle tunnustamaan.

Tanizakin romaani on kaksoispäiväkirja, miehen ja vaimon kynistä lähtöisin, ja kirjallisesti nerokas asetelmallisuus toteutuu siis paitsi paljastuvan totuuden kerroksellisuuden myös kaksoisvalotteisen näkökulman puitteissa. Japani, japanilaisuus, perinne elää tässä loistavassa kertomuksessa taitavana kerrontaratkaisuna, jonka hienopiirteisyys saa hakea vertaistaan länsimaisesta romaanitaiteesta. Tuomas Anhava on suomentanut teoksen englanninkielisestä versiosta, mutta japaninsa tuntevana tehnyt hienoa ja herkkää työtä."

***

Kyseessä on siis Lukupiiriblogin kuukauden kirja. Keskustelua käytiin jo ennakolta, vähän mietteitä ja ajatuksia ennen lukemista ja moni oli joskus jo lukenutkin. Kirjahan on 50-luvun Japanissa aikoinaan julkaistu.

Ensimmäisenä mulle tulee mieleen hämmennys. Ennakkokeskustelussa tuli esille teoksen eroottisuus, mutta ilmeisesti mun ja muun maailman käsitykset eroottisuudesta poikkeaa kyllä melkoisella tavalla, kun en nähnyt juuri eroottisuutta tässä. Se mitä kyllä kohtasin oli analyyttisyys. Kuvaisin tätä analyyttisellä otteella varustettua hieman vanhemman pariskunnan seksuaalisia ongelmia kuvaava teokseksi. Ja hienointa oli kerrontatyyli, päähenkilöiden päiväkirjamerkinnät veivät tarinaa eteenpäin.

Ja täytyy myöntää et meni niin syvälle analyyttisyyteen, että ku silmät ristissä luki viimisiä sivuja niin olin kyllä ihan pihalla ku tanssiva lumiukko. Mä aina koitan miettiä henkilöiden vaikuttimia ja syy-seuraussuhteita tämäntyyppisissä pohdintaa ja ajatusten liikkuvuutta vaativissa teoksissa, mutta mä putosin kyllä ihan totaalisesti kärryiltä. Kaikki meni tosi hyvin, viimisiin sivuihin asti. Mikä loppujen lopuks oli totuus? No, parastahan kirjoissa on se, että se on jokasella omanlaisensa :)