Dennis Lehane - Suljettu saari

"Eletään kesää 1954. Liittovaltion poliisi Teddy Daniels ja hänen työtoverinsa Chuck Aule saapuvat Shutter Islandille tutkimaan murhasta tuomitun Rachel Solandon tapausta. Solando on karannut saarella sijaitsevasta Ashecliffen vankimielisairaalasta, josta pitäisi olla mahdoton karata. Silti hänestä ei näy jälkeäkään.

Mutta onko Teddy Daniels tullut saarelle etsimään karannutta potilasta? Vai onko hänet lähetetty tutkimaan Ashecliffen radikaaleja hoitomenetelmiä, joihin kuuluvat niin lääkkeiden kuin kirurgisten toimenpiteiden kokeellinen käyttö. Käy ilmi, että Teddy Danielsilla on henkilökohtainenkin motiivi tutkimuksille: potilaiden joukossa on pyromaani, joka on tappanut hänen vaimonsa.

Sitä mukaa kuin tutkimukset etenevät, kysymykset vain lisääntyvät: Kuka jättää etsiville salakielisiä vihjeitä? Miksi sairaalassa ei ole merkintää potilaasta, joka on lähetetty sairaalaan vain vuotta aikaisemmin? Mitä tapahtuu osastolla C? Miksi aution majakan ympärillä on sähköaita ja aseistetut vartijat?

Mitä lähemmäksi totuutta Teddy ja Chuck pääsevät, sitä vaikeampi sitä on hahmottaa. Pikkuhiljaa he alkavat epäillä, etteivät pääse saarelta koskaan pois, sillä joku yrittää tehdä heistäkin mielipuolia..."

***

Tästä on tehty leffa ja uus kirjapainos leffakannella ja kaikkee, jotenkin tää on eksyny myös mun hyllyyn ja oli jo korkea aika ottaa itse selvää mistä oikein on kysymys.

No, nyt kun mietin mitä sanottavaa mulla on, niin en keksi mitään sellasta, jolla en paljastais merkittäviä juttuja. Mä tietoisesti vältin kaikkea mikä tähän liittyy, koska en halunnu pilata lukunautintoa. Kuitenkin veikkaan, että saattaisin nauttia leffan kattomisesta vaikka olen jo kirjana lukenut. Sen verran moninainen oli juoni, vaikka toisaalta musta tuntu pitkään et hei kamoon, koska tässä tulee jotain niinko psykologista höttöä. Mut se oli kaikki ympätty sinne loppuun :) Yhtään vähättelemättä alkupuolta, kaikki se oli tarpeellista, pohjustusta lopulle, mut silti tuntu et sinne oli kyllä ympätty jopa liiankin paljon.

Mä aion todellakin kattoo tän leffan joskus ja pohdin sitä uudestaan, kun näen jonkun toisen tulkinnan aiheesta. Tietystikään en voi sanoa olleeni täysin skarppina ku tätä iltaisin silmät ristissä lueskelin ennen nukkumaanmenoa.

Mulla pyörii päässä yks virke, toivottavasti se ei pilaa kenenkään lukunautintoa: kuka kusettaa ja ketä?

Elokuva: American Beauty, USA 1999

IMDb: American Beauty

Ohjaaja: Sam Mendes

Tätä on vaikea kuvata sanoin. Ilmeisesti oon tullu vanhaks, koska katoin tän kymmenisen vuotta sitte ja koin tän jotenkin ällöttävänä ja tylsänäkin. Mut tää on oikeesti tosi kaunis ja mielenkiintonen. Vetoaa ihmisyyden syvimpiin tarpeisiin.

Täs on mun nähdäkseni monta eri tarinaa, tai yks asetelma, monta eri kokemusta. Mä samaistusin vähän liiankin kanssa siihen staattiseen olotilaan, johon päähenkilö mukautu ja sopeutu.

Kauneus tässä kuvasti mulle sitä elämän syvintä tarkoitusta, itse tarkoitusta. Mikä tässä elämässä on merkityksellistä: matka, ei päämäärä. Riippuu pitkälti itsestä miten kauniiksi asiat näkee ja kokee. Ite henkilökohtaisessa elämässä käyn taistelua oman suhtautumistapani kanssa. Jos mä haluan nähdä maailmassa pelkkää pahaa ja epäoikeudenmukaisuutta, niin näen sitä ja vastaan siihen samalla mitalla. Sen sijaan että keskittyisin siihen, mikä on kaunista ja hyvää.

Roolisuorituksesta on pakko mainita hatunnosto Anette Beningille, koska se vetää sellasen ristiriitasen hullun kulissinylläpitäjän roolin aivan hemmetin hyvin. Kun on tottunu vähän erilaisiin roolisuorituksiin kyseiseltä naiselta niin tää oli hyvä veto, ja hyvin vedetty :)

Hermann Hesse - Narkissos ja Kultasuu

Narkissos on Mariabronnin luostarikoulun opettaja, sittemmin munkki ja apotti. Ylivoimaisen älynsä ja lahjakkuutensa tämä vakava, askeettinen mies on omistanut hengellisen elämän palvelukseen ja viettää päivänsä luostarin hiljaisuudessa.

Kultasuu on Narkissoksen oppilas ja ystävä. Hän on säteilevän elinvoimainen – uneksija, runoilija, rakastaja. Opettajansa kannustuksesta Kultasuu lähtee luostarista. Hän vaeltaa aisti-ilon ja kuoleman maailmassa, naisten himoitsemana ja naisia rakastavana, kokee kodittoman ilot ja surut, vapauden ja yksinäisyyden, tappaa ja varastaa, ajaa takaa pakenevaa täydellisyyden kuvaa, kaiken käsittävää äitihahmoa. Hänestä tulee viimein kuvanveistäjä.

Henki ja aine, ajattelija ja taiteilija, järki ja tunne toimivat vastavoimina tässä keskiaikaan sijoitetussa värikylläisessä romaanissa, joka kahden täysin erilaisen miehen kautta valaisee ainutlaatuisella tavalla ihmissielun maisemaa ja sen ikuista kaksijakoisuutta.

***

Tää oli lukupiiriblogin helmikuun kirjavalinta, tai siis me saatiin ihan itse äänestää :). Ja kerrankin se voitti, jota mä äänestin :)).

Joo, asiaan. Mä tykkäsin ihan hirmuisesti heti alusta lähtien tästä teoksesta. Siitä miten se oli kerrottu ja kieli oli aivan omaa luokkaansa. Kääntäjän kirjotusvirheet kyllä kieltämättä latisti vähän tunnelmaa.

Kuitenkin, aihe oli tuttu, mut harvoin oon kohdannu niin suoranaista aiheen käsittelyä. Vastakkainasettelut oli hyvin vahvasti esillä koko ajan ja monia vastakkainasetteluja, kaksijakoisuutta kuten takakansi kertoo.

Mä en voinu olla samaistumatta näihin kahteen omalaatuiseen henkilöön. Narkissos oli hyvin hyvin älykäs ja silti koki että tämän tie kulkee hengen polkua. Sitten oli Kultasuu, joka ihaili Narkissoksen omistautumista, kadehti tavallaan sitä, että toisella on erityinen suhtautuminen siihen omaan juttuunsa jota itsellä ei ole. Ja Kultasuu luuli ja uskoi että hänkin voi tehdä siitä oman juttunsa tai että se sitä on. Mutta Narkissos avaa Kultasuun silmät ja hän muistaa äitinsä, jota lähtee etsimään maailmalta, kuvainnollisesti.

Kaks täysin erilaista ja kuitenkin niin samanlaista hahmoa. Samanlaisia siinä, että oli se oma juttu mikä hyvänsä, sille tulee olla uskollinen, muuten ei elämässä oo mitään pointtia. Siihen osasin kyllä samaistua. Ite oon ettiny kaikki mahdolliset polut, eikä oikee ykskään tuntunu omalta, ennen ku nyt vasta aikuisiällä, mutta paljon on kärsitty tullakseen siitä tietoiseksi, ihan kuten Kultasuukin. Mutta kuitenkaan henki-maallisuus ei välttämättä oo ristiriidassa keskenään. Nää kaks hahmoa edusti mulle näiden ääripäitä, mutta mun elämässä näitten kesken vallitsee tasapaino, oonkohan mä sitten niitä talonpoikaistyttöjä, jotka on kahlehdittu johonkin tiettyyn paikkaan, mutten silti oo kahlehdittu ruokakelloon. Kyllä varmaankin, koska kuitenkin tällasessa yhteiskunnassa sitä elää, jossa on ihan luonnollista että on katto pään päällä, vaikkei se ookaan itsestäänselvyys.

Miellyttävä lukukokemus ja hassuinta tässä oli se, että mulla oli kanssa sellanen painos jossa oli kolme Hessen kirjaa, ja luulin et siin on vaan se yks ja ajattelin et eihän mulla oo mitään tsäänssejä saada tätä loppuu ennen kymmenettä päivää, mut sit yhtäkkii tuliki loppu vastaan :)

Elokuva: 22 Bullets, Ranska 2010

IMDb: 22 Bullets
Ohjaus: Richard Berry

Moon ollu Jean Reno fani siitä asti ku näin skidinä ekan kerran Leonin. Ja ranskankieli on musta ihastuttavaa, opiskelin sitä monta vuotta ja nyt piiiitkän tauon jälkee luen sitä toista vuotta (pakollisena vieraana kielenä).

Kuitenkin, mä halusin tähän nimenomaiseks kansikuvaks alkuperäisen ranskankielisen nimen, vaikka kyseinen pätkä tunnetaan paremmin nimellä 22 Bullets. Kiitos (God Bless) American.

Tää ei ollu ainoa kohta, jossa huomasin olevan yhteyttä jenkkeihin, nimittäin mut on aivopessy (siis itse olen aivopessyt ilman parempaa tietoisuutta) jenkkiläiset leffat. Ja se mikä tästä vei katselunautinnon oli se, ettei siinä koko ajan väännetty rautalangasta et mitä tapahtuu. Menin ihan sekasin henkilöissä, mafiamiehet kun musta näyttää niin samanlaisilta, enkä tienny enää sit et kuka on tehny ja mitä ja kenelle. Siks toiseks mulle jäi hämärän peittoon sen poliisitädin ja päähenkilön yhteys, tai no ei ihan kokonaan, olihan niillä yhteinen bad guy, mut silti olisin odottanu jotain... selkeempää? Ja mua häiritsi sellanen ratkaisemattomuus sen poliisitädin ja sen pomon väleissä. No, okei se veti sitä avarilla, vuhuu. Taas mä vertaan jenkkileffoihin, vaikka ranskalaiset leffat on niin paljon parempia ku ne on niin suoria ja rehellisiä.

Mut joo, kaikin puolin näyttävä leffa ja varmaan olis ollu paljon parempi, jos ois pysyny kyydissä koko matkan. Mut ei mitään verrattuna Leoniin :)

Dean Koontz - Odd Thomas Hiljaisten kaupunki

"Odd Thomasin tapaamat kuolleet ovat yleensä lohtua ja oikeutta etsiviä olentoja, jotka haluavat jatkaa rauhassa matkaansa eteenpäin, mutta eivät pääse lähtemään ennen kuin tietyt asiat ovat selvitetty. Odd selvittelee keskeneräisiä asioita kuolleiden puolesta ja sotkee samalla omansa.

Odd näkee myös bodacheja, mustia lipuvia varjoja, jotka ovat verilöylyihin ja joukkotuhoihin erikoistuneita henkimaailman katastrofi-matkailijoita. Mitä väkivaltaisempi kuolema, sitä enemmän bodacheja.

Kun Oddin pikaruokagrilliin saapuu bodachien ympäröimä turpea muukalainen, Odd vakuuttuu että mies on joko massamurhaaja tai kuolee hyvin väkivaltaisesti. Bodacheja alkaa näkyä Pico Mundon katukuvassa huolestuttavan paljon ja uskaliaiden tiedonhankintaretkiensä aikana Odd saa selville kammottavia asioita.

Joku aikoo pikaliittää Pico Mundon kunnan ja sen asukkaat – mukaan lukien Oddin rakastetun Stormyn ja 200-kiloisen kirjailijaystävän P. Oswald Boonen – kuolleiden hiljaiseen kerhoon. Tuhansien ihmisten kohtalo on Oddin rohkeuden, kekseliäisyyden ja uskon varassa."

***

Tää oli siis Odd Thomasista kertovan sarjan ensimmäinen osa. Yhteensä niitä taitaa olla viisi, joista kolme ensimmäistä on suomennettu.

Mä jäin heti alusta asti koukkuu. Tää oli jotenkin niin ihanasti kirjotettu. Mut sit taas toisaalta, tuli monta kertaa mieleen et mentäiskö jo pikkuhiljaa asiaan..? Ja tuli sellanen turhan venyttelyn olo. Eikä se tarinan loppuhuipennus sit kuitenkaa ollu ihan sitä mitä oli jo ehtiny koroilla odotuksia kasvattaa.

En voinu olla ajattelematta et tässä oli stephenkingmäistä ulottuvuutta, mut harmi vaan ettei siitä sit seurannu mitää sen isompaa roolia tässä tarinassa. Olisin kaivannu jotain meaningkia tähän. Joskus mä en oo siinä tilassa et jaksaisin kovasti ajatella kaikki aukot kiinni, ja tahtoo et joku on funtsinu koko homman alusta loppuun ja sieltä sivuilta on mahdollisuus löytää ne jutut, pointit, vaikka ne olis vaikeasti hahmoteltavissakin niin silti.

Mut oli mukava purtava, jossa ei tarvinnu paljon ajatella noin muute. Sai vaan mennä with the flow, and that's what I call eskapismi.

Elokuva: Repo Men, USA 2010

Ohjaus: Miguel Sapochnik

IMDb: Repo Men

Tämän vuoden ensimmäinen katsottu elokuva. Ja taaskaan mä en tienny tai en muistanu (koska oon lukenu joskus aikoja sitten) mistä tää kertoo ja näin. Alussa tuntu ettei millään päästy itse asiaan, enkä oikee tajunnu et mikä täs on se pointti ja sitäpaitsi mua ällötti niin paljon ne kohdat joissa ihmisiä vaan aveltiin ja kaiveltiin maksoja ja munuaisia ja haimoja niinku kauppakassista ostoksia.

Kuitenki loppuvaiheessa alko valkenee, same old story, been there done that. Johan alko näkyä tuttuja kaavoja. Kyseessähän on siis kyseisessä maailmassa täysin laillinen tapa viedä keinoelimet, jos maksut on myöhässä. Ja nykyihmisen silmissä kyseessä on täysin moraaliton aihe. Päähenkilö kamppailee moraalittomuuden ja perheensä välillä. Mut kuinkas ollakaan, perijämiehestä tuleekin itsestä jahdattu. Ja niin alkaa taistelu pahaa vastaan.

Mut yllättävä loppu, joka pelasti koko leffan. Ei se sit ollukaan niin pinnalta katsottuna kummallinen, jos jaksaa vähän funtsata. Mä en yleensä jaksa, mut tän kohdalla pistin stopin jossain kohtaa ja kävin saunassa, jatkoin sit taas, ja sain sen aikaa funtsattua. Mä en kyl ymmärrä et miks sitä avelemista oli niin paljon. Paljon ennemmin olis voinu keskittyä itse aiheen käsittelyyn, mut sitte päästään taas siihen et mikä se onkaan joka myy, ja dollarin kuvat silmissä on taas yks leffa tuotettu maailmaan.

Mut ei huono. Loppu pelasti, vaikka se jättikin vähän liian suuren aukon.

"You owe it to your family. You owe it to Yourself"

Junichiro Tanizaki - Avain

"Ikääntyminen tuo mukanaan paitsi positiivisia asioita kuten elämänkokemuksen kypsyyttä, myös elämän ikäviä piirtoja kuten elimistön rappeutumista, ruumiin raihnaisuutta ja pysyvää kyvyttömyyttä, mitä ei ole ihan helppo hyväksyä.

Päiväkirjaromaanissa Avain ikääntyvä mies törmää riittämättömyyteensä hieman nuoremman vaimonsa suhteen -- ja kipeä asia saa käsittelynsä muistiinpanomerkinnöissä, joihin kirjataan ensin se mitä ongelmasta kyetään edes itselle tunnustamaan.

Tanizakin romaani on kaksoispäiväkirja, miehen ja vaimon kynistä lähtöisin, ja kirjallisesti nerokas asetelmallisuus toteutuu siis paitsi paljastuvan totuuden kerroksellisuuden myös kaksoisvalotteisen näkökulman puitteissa. Japani, japanilaisuus, perinne elää tässä loistavassa kertomuksessa taitavana kerrontaratkaisuna, jonka hienopiirteisyys saa hakea vertaistaan länsimaisesta romaanitaiteesta. Tuomas Anhava on suomentanut teoksen englanninkielisestä versiosta, mutta japaninsa tuntevana tehnyt hienoa ja herkkää työtä."

***

Kyseessä on siis Lukupiiriblogin kuukauden kirja. Keskustelua käytiin jo ennakolta, vähän mietteitä ja ajatuksia ennen lukemista ja moni oli joskus jo lukenutkin. Kirjahan on 50-luvun Japanissa aikoinaan julkaistu.

Ensimmäisenä mulle tulee mieleen hämmennys. Ennakkokeskustelussa tuli esille teoksen eroottisuus, mutta ilmeisesti mun ja muun maailman käsitykset eroottisuudesta poikkeaa kyllä melkoisella tavalla, kun en nähnyt juuri eroottisuutta tässä. Se mitä kyllä kohtasin oli analyyttisyys. Kuvaisin tätä analyyttisellä otteella varustettua hieman vanhemman pariskunnan seksuaalisia ongelmia kuvaava teokseksi. Ja hienointa oli kerrontatyyli, päähenkilöiden päiväkirjamerkinnät veivät tarinaa eteenpäin.

Ja täytyy myöntää et meni niin syvälle analyyttisyyteen, että ku silmät ristissä luki viimisiä sivuja niin olin kyllä ihan pihalla ku tanssiva lumiukko. Mä aina koitan miettiä henkilöiden vaikuttimia ja syy-seuraussuhteita tämäntyyppisissä pohdintaa ja ajatusten liikkuvuutta vaativissa teoksissa, mutta mä putosin kyllä ihan totaalisesti kärryiltä. Kaikki meni tosi hyvin, viimisiin sivuihin asti. Mikä loppujen lopuks oli totuus? No, parastahan kirjoissa on se, että se on jokasella omanlaisensa :)

Katsaus vuoteen 2010

Luetut:

1. Sophie Kinsella - Himoshoppaajan sisko

2. John Ajvide Lindqvist - Ystävät hämärän jälkeen

3. Virginia Woolf - Mrs. Dalloway

4. Lisa See - Lumikukka ja salainen viuhka

5. Arto Paasilinna - Jäniksen vuosi

6. Sophie Kinsella - Himoshoppaajan vauva

7. Michael Cunningham - Koti maailman laidalla

8. Janet Evanovich - Kahta kovemmin

9. Jane Austen - Northanger Abbey

10. Margaret Atwood - Oryx ja Crake

11. Khaled Hosseini - Tuhat loistavaa aurinkoa

12. José Saramago - Kertomus sokeudesta

13. Stephen King - The Girl Who Loved Tom Gordon

14. F.E. Sillanpää - Silja Nuorena nukkunut

15. Stephen King - Musta torni V: Callan sudet

16. Erlend Loe - Supernaiivi

17. Stieg Larsson - Pilvilinna joka romahti

18. Helen Walsh - Englantilainen tragedia

19. Sophie Kinsella - Muistatko minut?

20. Charles Dickens - Saiturin joulu

21. Arundhati Roy - Joutavuuksien jumala

Katsotut:

1 Aleksanteri, USA 2004

2 Final Destination 2, USA 2003

3 Kielletty intohimo, USA 1992

4 Waterworld, USA 1995

5 Vuohia tuijottavat miehet, USA 2009

6 Chloe, USA 2009

7 Avatar, USA 2009

8 - 8MM, USA 1999

9 Stir of Echoes, USA 1999

10 Les Misérables miniseries, Ranska/USA 1999

11 The Ghost Writer, USA 2010

12 Damage, USA 2009

13 Switchblade Romance, Ranska 2003

14 He's Just Not That Into You, USA 2009

15 Inception, USA 2010

16 The Night Listener, USA 2006

17 Scary Movie 4, USA 2006

18 Citizen Kane, USA 1941

19 Ghost Town, USA 2008

20 Idiocracy, USA 2006

21 Inglourious Basterds, USA 2009

22 Youth in Revolt, USA 2009

23 Hostel, USA 2005

***

Joo, elikkäs huimaa laskua edellisestä vuodesta, luettuja keräänty yhteensä vaivaset 21! Toisaalta voisin kirjottaa ite kirjan viime vuoden tapahtumista ja siitä kuinka rankkaa oli elää sen läpi, mut se tuskin kiinnostaa ketään, vähiten mua itteäni, joka selittäis sitä lukuinnon puutetta ja koko vuosi oli muutenkin stressin aikaa joka sit huipentu mahahaavaanki :)

Liekö muuten sattumaa että Stephen Kingin kirja oli järjestyksessään kolmastoista..

Mutta, mutta asiaan: Tuntuu, et oisin lukenu noi alkuvuoden teokset paljon pidemmän aikaa sitten, mut eihän niistä sit oo tuskin vuottakaan. Ehdottomasti suosikeiksi ja eniten listalta esiin nousevat teokset oli Koti maailman laidalla, Supernaiivi ja Muistatko minut? Jokanen on aivan omanlaisensa jos verrataan keskenään, mut jokanen kosketti tai liikutti tai muuten vaikutti voimakkaammin kuin muut. Kinsellalla on vaan niin hauska kerrontatapa tai sitte suomentaja on vaan niin hyvä. Supernaiivi oli jotenkin kovin sympaattinen ja palautti jollain tavalla sellasen lapsenomaisen suhtautumisen ympäröivään maailmaan.

Pettymyksistä mainittakoon Kertomus sokeudesta, Tuhat loistavaa aurinkoa ja Ystävät hämärän jälkee. Ja mainittakoon nyt ennen ku joku saa päähänsä haukkua mut, että odotukset oli niin korkeella ja sitä Hypetystä joka sit pilas ne viimisetki lukunautinnot. Ensinnäkin Hosseinin tarina on traaginen, mut taas kerran koko tyypistä on luotu joku jumala joka valottaa toisen kulttuurin pimeitä kohtia, mut mä näin siinä kaupallista nyyhkytarinaa ettei se muhun juurikaan suurta vaikutusta saanu aikaan. Ja voin kuvitella ja tiedänkin, että naisten elämä on vieläkin traagisempaa ja kamalampaa joissain toisessa tilanteessa, mutta ei niistä kohuta eikä niitä hypetetä.

Kertomus Sokeudesta oli kans yks jolle oli asetettu kovat hypetykset, mut mulle siinä ei ollu mitään uutta. Syy miks sitäkin hypetetään on se et "kun se on niin kamalaa". Joo, the story of my life, mut ei kukaan tuu hypettämään mua..

Leffoista ehdottomasti suurimman vaikutuksen teki Citizen Kane. Mä ihastuin Orson Wellesiin oitis ja luvun alla on nyt herran jonkinlainen elämäkerta, en tie mikskä sitä muuks vois kutsua kun teoksen nimi on This is Orson Welles. Muita hyvän tai jollain lailla ainakin hyvän vaikutuksen teki Ghost Town, Inglourious Basterds ja He's Just Not That In To You.

Toivon ainakin hartaasti ja vilpittömästi et tämä vuosi on parempi vuosi kaikin tavoin kuin edellinen, eikä se voi huonommaks mennäkään jos aina joka vuos tulee edeltäjäänsä parempi. Mut ainaki aloin saamaan jo lukuintoa tässä viime päivien aikana..

Arundhati Roy - Joutavuuksien jumala

Tästä teoksesta on kirjoitettu paljon, monet blogien kirjoittajistakin ovat kirjoittaneet kysesestä kirjasta. Juttu on niin, että multa meni kaikki tän teoksen hienous nyt ihan harakoille. Koulustressi ja sairasloma ja lievä hulluuntuminen on vieny niin paljon voimia ja resursseja, etten kyenny koko kirjan aikana oppimaan henkilöitä. Liian paljon samannimisiä ja suurin osa vielä suvun naisia, joista olin aivan pihalla. Sitten kun kuvaan astu yhteiskunnallinen kuva, kapitalismi vs. sosialismi ja Marx niin hellurei ja hellät tunteet oli kyllä kaukana.

Jonain tai oikeammin melkein minä muuna hetkenä hyvänsä tää olis saattanu olla antoisa lukukokemus, mutta nyt se oli vain raskas ja miltei epämiellyttävä. Toisaalta taas yhdessä arvostelussa (HS:n kulttuurisivut vuodelta lapio) mainittiin Marquezin Sadan vuoden yksinäisyys tästä teoksesta puhuttaessa, enkä ollut edes ajatellut tätä teosta maagisena realismina. Sadan vuoden yksinäisyyden joskus aloittaneena nautin siitä taas kovastikin.

Kaiken kaikkiaan syytän olosuhteita ja elämäntilannetta siitä, että se riisti minulta oivan lukunautinnon. Mutta voi olla että palaan tähän jonain toisena elämäni vaiheena.

Elokuva: Youth in Revolt, USA 2009

IMDb: Youth in Revolt

Ohjannut: Miguel Arteta

Nimekkäitä henkilöitä aina Steve Buscemista Ray Liottaan. Michael Cera oli taas niin michaelceramaisessa leffassa ettei mitää määrää. Tää oli niin mukavaa ajankulua. Ei tarvinnu kauheesti miettiä mitään, anto vaan tarinan viedä mukanaan.

No, oikeestaa tarina ei ollu kovinkaan kaksinen, mut alkuhärdelli oli hyvä, ehkä leffan paras osa. Se, ku ne rakastuu ja toinen osa tarinasta on sit se ku Nick yrittää todistaa, että se on Sheenin Francois. Nyt ku tarkemmin ajattelee niin olihan tää aika sillisalaattileffa. Mut ei mauton, en tykkää mauttomista leffoista, joitain ne saattaa kiinnostaa mut mä en ehkä sillä hetkellä olis jaksanu sellasta. Joskus pidin American Pie -leffoja mauttomina, no onhan ne sitä: paskan syömistä ja päähän kusemista ja sen sellasta. Se siitä.

En lähe tätä analysoimaan sen tarkemmin, koska yksinkertasesti en halua ajatella kaikkia epäkohtia sen syvällisemmin. Se veis tän tarinan tai oikeestaa tän leffan lumon ja haluan ajatella et se oli kivaa ajanvietettä. Hauskoja juttuja, mut jossain kohti ehkä vähän yliampuva ja sillä Sheenin veljellä ei kyllä ollu mitää roolia tässä. Se ei sopinu kuvaa ollenkaa, mut ehkä se oli kiihkouskonnollisten vanhempien musta lammas. Puhumattakaan Ray Liottasta, tuli mieleen se leffa Unlawful Entry vuodelta 1992. Ilmeisesti siinä piili jonkinasteista parodiaa.

Mut joo, aloin kuitenkin analysoimaan, mut edelleen sanon et ihan mukava ajanviete, ja löyty tästäkin leffasta "se kohta", joka pitää kelata uudestaan, kahdesti. Ja silti naurattaa. Sitä tapahtuu äärimmäisen harvoin enää nykyää, mut joskus joku kohta onnistuu siinäki.

Elokuva: Inglourious Basterds, USA 2009

IMDb: Inglourious Basterds

Ohjannut: Quentin Tarantino

Tän leffan jälkee päätin, etten kato enää ikinä Tarantinon leffoja, ainakaan yöllä, ainakaan yksin, ainakaan pimeässä, enkä herkässä mielentilassa. Just kun on muutenkin univaikeuksia niin viiminen mielikuva oli.. autch.

No joo, yöstä on selvitty, muistaakseni ilman painajaisia, tosin heräsin yöllä niinku kuuluu, mutta mutta.. Mieleen tulee: Taattua Tarantinoa, mut mä luulen et mä oon kuluttanu jo sen fraasin loppuun, ainaki loppuvuodeks, joten sanon että oli tarantinomainen elokuva. Se kuvastaa mulle hyvää musiikkia, paljon verilöylyä, omintakeisuutta, mikään ei mee niinku "pitäisi" mennä, vaan niinku Tarantino sen sanoo. Ja sitte sellanen tietynlainen juonettomuus. Mä en koskaan oikeen tunnu pääsevän sellaseen mielentilaan että olipa hyvä juoni. Se jää jotenkin keskeneräseks tai sitten ilman pointtia. Ja ehkä se on just se, miks Tarantinon pätkät on niin tarantinomaisia.

Täs oli taas monta yhteennivoutunutta tarinaa, vastakkainasettelua, räiskintää, verta, silpomista, huumoriakin, mut ehdottomasti vahvuus on pitkät kohtaukset, joissa jo kerkee unohtamaan että mikä tässä nyt olikaan se alkuperä.. Älykäs elokuva, jopa niin älykäs et mä en kykene yltämään siihen näin nopeasti katsomisen jälkee. Ja jonkinlainen analysointi tuntuu olevan täysin mahdotontakin, jotenkin jäi tosi sirpaleinen mielikuva. Mut se mikä eniten pisti silmään oli se älykäs etsivä, joka puhu sujuvasti vähintää neljää eri kieltä ja sai paljastettua monia ihmisiä, et se loppujen lopuks oli niin tyhmä, et luopu kaikesta patrionismista, jonka turvin se oli tehny töitä uskollisesti vuosikausia ja luotti vihollisiinsa. Se oli ehkä koomisinta, mut se oli jo niin typerää et voiko se olla mahdollista, vai haluttiinko sillä kertoa jotain hyvin yksinkertaistetusti?

Vaikka juoni tai juonettomuus on hukassa ja palaset irrallisia, nautin Tarantinon elokuvien katsomisesta suunnattomasti, etenkin näiden viimeisimpien, ehkä mä oon ite kypsyny jotta osaan nähdä niissä jotain muutakin ku kivoja kohtauksia, tai sit olin yksinkertasesti liian nuori, kun Jackie Brownit ja Pulp Fictionit on tullu, vastaanottamaan tarantinomaisuutta. (Tosin Reservoir Dogs oli vaan yksinkertasesti huono.)

Sophie Kinsella - Muistatko minut?

Kun Lexi Smart herää sairaalassa auto-onnettomuuden jälkeen, hän luulee yhä elävänsä vuotta 2004 ja olevansa 25-vuotias huonohampainen konttorirotta, jolla on katastrofi poikaystävänä. Hän ei ole uskoa korviaan kuullessaan, että tosiasiassa vuosi on 2007, hän 28-vuotias kaunis osastonjohtaja – ja naimisissa hyvännäköisen miljonäärin kanssa. Miten ihmeessä hän on saanut kolmessa vuodessa unelmaelämän?

Lexi tosin ei muista tapahtuneesta mitään. Kaikki on kuitenkin varmasti ihan ihanaa, hän uskoo, kunnes saa tietää, että vanhat ystävät vihaavat häntä ja kilpailija kärkkyy hänen työtään. Sitten kuvioihin ilmestyy boheemi komistus, joka pudottaa vielä yhden uutispommin hänen niskaansa!

***

Taattua Kinsellaa! Tykkäsin kovasti, varsinkin lukuvaiheesta. Oli kiva pitkästä aikaa uppoutua, eikä suuremmin ajatella mitään lukiessa. Tykkäsin ideasta, toteutuksesta, eli siis kerronnasta. Kinsellalla on taito tai sitten suomentajalla on taito kirjottaa juttuja hauskasti :). Ja sitte mä tykkään siitä, että vaikka tää on suht kevyttä niin silti siellä lopussa on joku ihan mahdoton tilanne, joka pakottaa ottamaan selvää et miten kaikki selviää. Yleensä ei ihan niin ku mä oisin kuvitellu, mut se on aina plussaa :D

Mua sit voi lukiessa mietityttämään se, et miten se oli mahdollista, että se oli niin tuntematon henkilö, tai ihan itselleen tunnistamattomaks muuttunu kolmessa vuodessa. Pähkäilin sitä, et mikä sen mahto aiheuttaa. No, aika löyhä syy sitte käviki ilmi. Ja kun se selvis, mietin et miten joku kestää sellasta, kaksoiselämää, joissa "persoonat" on aivan ku yö ja kuu toisiaan kohtaan. Uskomatonta, mut hei, eiks kirjoissa ja leffoissa kaikki oo mahdollista ja kaikki keinot sallittuja :D

Se oli mukava "välipala" näiden "raskaiden" teosten keskellä. Ja siis tällä hetkellä mulle ei tarvii olla kovin raskasta ollakseen raskasta luettavaa. Jos hiukankin joutuu pähkäilemään mitä lukee niin son moro. Peli on jo menetetty. Vaikka tykkään pohtia ja funtsia ja miettiä, niin silti tekstin tulee olla sujuvaa, helposti ymmärrettävää.

Elokuva: Ghost Town, USA 2008

IMDb: Ghost Town

Ohjannut: David Koepp

Yritin kattoa tätä kerran nukkumaan mennessä, että jossain vaiheessa nukahtaisin sitten siihen. No, niin kävi: nukahdin. Oli sen verran "typerä" että vähemmästäkin nukahtaa, tosiasiassa olin vaan niin poikki että kaikki tuntu sillä hetkellä typerältä. Mutta sitten päätin kuitenkin seuraavan iltana kattoa uudemman kerran, kuka tietää miksi..?

Mä en yleensäkään halua kovasti ottaa selvää juonesta tai lähtöasetelmista. Joo, sen verran et tiedän hiukan että voisko tää kiinnostaa mua, mutta yleensä ne jää joksikin aikaa roikkumaan jossa ajassa sitten ehtii unohtaa mitä siitä on ennakkoon lukenut.

Tää oli tosi.. mikskä sitä nyt kuvais.. mm.. herkkä ja tunteita nostattava. Vaikka tällasia leffoja on maailma pullollaan, vähän eri asetelmilla. Mut tässä oli jotain joka vetos muhun. Tässä ei ollu niin paljon sitä sokerimössöä, jota vihaan yli kaiken. Mutta siinä oli sitä sopivasti kuitenkin.

Ja hauska. Yllätyin iteki, miten älykkäästi sinne oli saatu huumoria mukaan, vaikka aihe sinänsä oli koskettava ja liikuttava. Tää sopi mulle sillä hetkellä ku nyrkki silmään.

Helen Walsh - Englantilainen tragedia

Erilainen perhesaaga monikulttuurisesta Englannista. On vuoden 1975 kylmin yö. Robbie Fitzgerald juoksee paniikissa pitkin lumen saartamia katuja kaupungin pahamaineisimmilla kulmilla. Ja hän juoksee pelastaakseen henkensä ja tuoreen perheensä - tietäen että heillä ei ole juurikaan mahdollisuuksia selvitä. Unelma-avioliitto oman tamiliprinsessan kanssa on suistunut taisteluksi köyhyyttä, ennakkoluuloja ja naapuruston raakaa vihaa vastaan. Robbie on nyt luullut keksineensä ulospääsyn painajaisesta ja pinkoo kilpaa kohtalonsa kanssa... Yön tapahtumat sysäävät liikkeelle tapahtumaketjun, jonka vaikutukset tuntuvat vielä seuraavassakin sukupolvessa.

***

Ensin, tätä oli tosi vaikee lukee. Mä lähinnä tulkitsin tekstin amatöörimäiseks wannabe-kirjailijan tuotokseks, joka yrittää antaa jotain mitä ei ole. Eikä tarina itsessään päässy ihan heti alkuun, vaikka kyllä se alusta lähti heti liikkeelle, miljöön ja tilanteen kuvaus vaati vaan kuvailemista, joka mut puudutti heti alussa, vaikka ne olikin mielenkiintosia kohtia.

Aika pian päästiin itse tarinaan. Luin tän äsken loppuun ja oon vähän pohdiskellu tätä tarinaa. Yks lause jäi mieleen: Olit auttamatta liian kaunis tähän maailmaan. Sitten siellä oli vertaus Dorian Graysta. Jotenki mä koen vahvasti, et Vincent oli tän tarinan päähenkilö, teema ja sanoma. Mut miten, sitä mä en tiedä. Tiedän sen kuitenkin, et syrjitty ja kiusattu, hylkiö omas niin voimakkaan kauneuden, ettei kyenny elämään, kun sen menetti. Sen ainoan pyhän asian omassa elämässään ja muut tappo sen. Elämän traagillisuus.

Aika ronskia tekstiä ja rajua kerrontaa. Se on hyvä, muhun tehoaa suorat sävelet. Yleensä vihjailut ja sellaset menee multa ohi. Mut silti, mä koin, että mä en ehkä ollu tarpeeks vastaanottavainen tälle tarinalle just nyt. Nyt ku kaikki tuntuu olevan yhtä juhlaa on vaikea samaistua traagisiin tarinoihin.

Elokuva: Citizen Kane [USA 1941]

Ohjaus (ja pääosa): Orson Welles

Mä oon kuullu enemmän ku tuhat kertaa, et tää on maailman huonoin leffa. Ehkä just sen takii tää oli mun mielestä aivan ihq. Mä en tie oonko mä vaan niin sentimentaalinen vai mikä siinä on, mut muhun tehoaa mustavalkoleffat ja niiden tuoma melodraama. Ja tarina oli niin kaunis ja herkkä. Ehkä se kosketti mua jollain levelillä, vaikken ihan täysin Kaneen samaistunu, mut löysin yhtäläisyyksiä kyl

muihinkin ku vaan itseeni. Joo, otin huomioon, että tää saattaa perustua tositapahtumiin (Wikipedia EI ole luotettava tiedonlähde:).

Oon onnellinen, et päätin uhmata kuolevaisuutta ja tuhlata elämästäni kaks tuntia tän parissa. Ja ei, mä en voinu sille mitään, että Orson Welles oli syötävän hyvän näkönen ja iiiihana. Mut niin fanaatikkoa musta ei kuitenkaan tuu, että kun joku tätä parjaa niin menisin henkihieverissä tätä puolustamaan ja vaatimaan että muiden on oltava samaa mieltä ku mä (ihan ku joku Kane jossain leffassa.. =)

Stieg Larsson - Pilvilinna joka romahti (Millenium 3)

"Kaksi vakavasti loukkaantunutta henkilöä kiidätetään sairaalaan. Toinen heistä on tietokonenero ja hakkeri Lisbeth Salander, jota syytetään kahdesta murhasta. Hänen päässään oleva ampumahaava leikataan heti. Toinen on Alexander Zalatsenko, vanhahko mies, jota on isketty kirveellä.Tätä ennen Lisbeth on jo haudattu elävältä ja pelastunut täpärästi, mutta hänen ongelmansa eivät suinkaan lopu. Zalatsenko on entisen Neuvostoliiton aikainen palkkamurhaaja, ja nyt hänen tähtäimessään on Lisbeth. Vaikutusvaltaiset voimat haluavat nimittäin vaientaa nuoren naisen ikiajoiksi.Millennium-lehden tutkiva toimittaja Mikael Blomkvist penkoo sillä aikaa Lisbethin salattua menneisyyttä ja pääseekin totuuden jäljille. Hän alkaa kirjoittaa paljastusreportaasia, jonka on määrä puhdistaa Lisbethin maine ja järisyttää turvallisuuspoliisia sekä hallitusta. Vihdoinkin Lisbethillä on mahdollisuus selvittää tilit menneisyytensä kanssa."

***

Nyt on sitten kaikki Milleniumit luettu. Kaksi ensimmäistä englanniksi ja tämä viimeinen sitten suomeksi. Vaikka takakannessa lukee, että tää on paras näistä kolmesta niin ei kyllä mun mielestä. Siis henkilöt oli jo tuttuja ja nuin, mut ekaa alottaessani en tienny millaseen seikkailuun olin lähdössä. Ja tää kolmonenkin tuntu olevan vaan luonnollinen jatkumo kakkoselle, joten ykkönen olis kelvannu ihan hyvin sellaisenaan, yksinäänkin.

Pakko näistä on sen verran sanoa, et aivan hemmetin loistavasti rakennettu koko hommeli. Konkreettista tapahtumaa oli paljon ja vaatii aivan mielettömästi saada ne kaikki järkevään ja luontevaan järjestykseen, että pysy jännityksessä mukana.

Yks mitä mä jäin miettii oli, et miten ihmeessä se Erika pysty rakastamaan sekä Mikaelia että omaa aviomiestään. Ja se asetelma oli jotenkin ihan hullunkurinen. Ei pahalla tavalla ollenkaan, mut erilainen ja jokseenkin ehkä mukavaki, piristävä. Mut mä jäin oikeesti miettii, et oisko se mahdollista.. Mä en kyl päässy mielikuvamatkallani sellaseen pisteeseen, missä sellanen asetelma olis mahdollista. Mut se oli jotenki erikoinen ja siinä mielessä hyvä, ja tekihän sekin osaltaan Erikan "läheiseks" omalla tavallaan, vaikka itse lehti toimikin vähän sivuosassa, tai paremminkin yhtenä näyttämöistä.

Kuitenkin, mä koin hyvin vahvasti, että Lisbeth oli tän koko trilogian päähenkilö (ja varmaa oon ihan ainoa :), mut silti mulle jäi vähän epäselväks Lisbethin ajatusmaailma ja persoona. Mä en ehkä päässy ihan selville millanen kasvuprosessi tässä käytiin läpi, mistä lähdettiin mut jokseenkin sain kuvaa siitä mihin päädyttiin, vaikka tokkopa se nyt ihan onnistuu kun ei tie mist on lähdetty :)

Elämäni kirjoina -haaste

Tarkoituksena on siis vastata kysymyksiin omasta kirjahyllystä löytyvien kirjojen nimillä. Tämä haaste tuntuu haastavalta, mutta mielenkiintoiselta, joten katsotaan mitä hyllystä löytyy..

Oletko mies vai nainen?

Angie

Kuvaile itseäsi

Supernaiivi

Kuinka voit?

Pilvilinna joka romahti

Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.

Epätoivon kaupunki

Mihin haluaisit matkustaa?

Pariisin Notre-Dame

Kuvaile parasta ystävääsi.

Angels

Mikä on lempivärisi?

Musta torni: Kolme korttia pakasta

Millainen sää on nyt?

New Moon

Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?

Sydänyö

Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?

I am Legend

Mitä elämä sinulle merkitsee?

Everything is Illuminated

Millainen parisuhteesi on?

Sadan vuoden yksinäisyys

Mitä pelkäät?

Muistoja pimeästä

Päivän mietelause?

Havahtuminen

Minkä neuvon haluaisit antaa?

Rahalla saa

Miten haluaisit kuolla?

Syvä uni

Mottosi?

Bridget Jones - Elämä jatkuu

Tää oli mielenkiinotoista ja haastavaa! Ja kivaaa! Mie haastan siut.

Elokuva: Scary Movie 4, USA 2006

Ohjaus: David Zucker

Näyttelijät: Anna Faris, Graig Bierko, Regina Hall

***

Että sillee. Oon nyt sit nähny kaikki Scary Movie:t mitä on tehty. Kaks ensimmäistä pätkäähän oli Wayansin veljesten tekeleitä, ja Anna Faris sekä Regina Hall ovat näytelleet kaikissa, vaikka Wayansit luopuivat kakkososan jälkeen ohjaksista.

Kaksi ekaa olikin musta mauttomampia kuin kaksi viimeisintä. Kolmosleffa on ihan paras, juoni oli eheä ja silti uskollinen huumorille, joka ei ollut niin mautonta kuin aikaisemmissa. Tässä oli kyllä ilmeisesti vitsit muuttuneet lähes poliittisiksi kannanotoiksi eikä eheää juonta ollut nähtävissä juuri ollenkaan. Otettiin kantaa esimerkiksi Bushin käytökseen WTC-iskujen jälkeen ja muutenkin. Eikä tää kyllä naurattanutkaa ku kahessa kohdassa. Ihan oikeesti, kaks kohtaa. Huono saldo, etenkin kun mua on todella vaikea saada edes hörähtämään ääneen.

Palkinto & paljastuksia

Jesh, kerranki mäki voitin jotain =)

Sain Zephyriltä tämän palkinnon (kiitos kiitos kiitos :), oonki jo ajatellu et oon niin epäkelponen, etten varmaa saa ollenkaa :D Mut itsesääli sikseen ja paljastuksia kehiin. Tämä palkinto sisältää haasteen, jonka mukaan pitää paljastaa itsestään 7 asiaa. Here goes..

1. Opiskelen kauppatieteitä kauppakorkeassa toista vuotta ja minusta tulee isona tilintarkastaja, koska olen niin pikkutarkka, että se on ainoa homma (joka tulee äkkiseltään mieleen ja liittyy koulutukseen jossa olen nyt), jossa pikkutarkkuudesta maksetaan palkkaa. Sitäpaitsi olen aina ja koko ajan oikaisemassa muita ihmisiä, oli kyseessä melkein mikä vaan (ei tietenkään makuasia)..

2. Olen hyvin kriittinen lukija, ja siksi tietynlainen saippua ja imelyys (ottaen huomioon tietysti kontekstin) ärsyttää ja jossain määrin tekee pahaa. Pyrin olemaan objektiivinen, mutta sopivasti myös subjektiivinen, koska en ole ammattikriitikko ja luen koska nautin siitä.

3. Aion oppia kahdesta uudesta, vieraasta kielestä vuoden sisällä alkeet (itsenäisesti). Saksan ja espanjan. Lisäksi opiskelen englantia (of course), ranskaa ja kaipa sitä ruotsiakin, vaikka se on Suomessa toinen kotimainen ja virallinen kieli, joten se ei ole sillä lailla (meidän koulussa ei ainakaan lasketa) vieras kieli, vaikka se toki mulle onkin hepreaa.

4. Olen opiskellut elämästäni 16 vuotta, enkä taida vieläkään tietää miten se olisi kannattavinta toteuttaa.

5. Luovuin pääsiäisenä 15-vuotiaasta kissastani. Hän oli viimeisten vuosien aikana hyvin läheinen, nukkui kanssani, lohdutti ja tiesi kissanvaistollaan milloin minulla oli huono olla. Ulkonäön lisäksi hänessä ei ollut juuri mitään kissamaista, kömpelö, suuntavaistoton, ei osannut oikein leikkiäkään..

6. Peruskoulun jälkeen ilmoittauduin lukioon, johon yhteishaulla olin päässyt. Kuitenkin kaverini pääsi toiseen lukioon ja kävin salaa vanhemmilta ilmoittautumassa sittenkin sinne.

7. Minulla on ollut yhteensä kolme lävistystä, joista ainoastaan yksi on jäljellä. Ensimmäistä lävistystäni pidin miltei viisi vuotta. Korviahan ei lasketa lävistyksiksi. Tatuointeja ei ole, eikä tule, suhtaudun hyvin kriittisesti ihmisiin, joilla on paljon tatuointeja näkyvällä paikalla (esim. tyylii molemmat kädet ihan täynnä ja koko torso, esmes BB-niko n.)

Nyt vetäydyn miettimään seuraavaa siirtoani..

Erlend Loe - Supernaiivi

"Minulla on kaksi ystävää. Yksi huono ja yksi hyvä. Ja sitten minulla on veljeni. Hän ei ole kenties yhtä sympaattinen kuin minä, mutta kuitenkin o.k.

Näin alkaa norjalaisen Erlend Loen todellinen läpimurtoromaani, palkittu Supernaiivi, joka on herättänyt laajaa kansainvälistä huomiota. Kirjan 25-vuotias päähenkilö on törmännyt syvään henkilökohtaiseen kriisiin.

Kaikki tuntuu merkityksettömältä. Hän ei kuitenkaan jää toimettomaksi, vaan alkaa ratkoa ongelmiaan. Pohtia asioita, joiden kanssa hänellä on ongelmia ja asioita, joiden kanssa ei ole."

***

Tää oli mulla autolukemisena, ja siksi siis kesti näinkin kauan saattaa tämä teos loppuun. Oon kuullu Loesta niin paljon ja etenkin tästä Supernaiivista, että oli pakko tutustua tähän. Kieli ja tarinankerrontatapa on omaa luokkaansa. Tosiaan oon ollu varmaa huvittava näky kun luin tän autossa parkkipaikalla loppuun kun se nyt siihen osu, ja hihitelly siel yksinäni.

Jossain määrin alko vähän tökkiä ainainen listojen laatiminen, mutta toisaalta oli mukava lukea mitä päähenkilö oli kunakin päivänä (erityisesti New Yorkissa) nähnyt. Ja pakkohan tässä on miettiä tai väkisinkin mieleen tulee, että ei kukaan voi keksiä tällasta, tän on pakko olla jossain määrin totta, sen verran yksityiskohtasta kuvailua.

Erilainen lukukokemus ja taatusti aion lukea Loelta vielä jotain muuta, ei todellakaan jääny tähän! :)