Erilainen perhesaaga monikulttuurisesta Englannista. On vuoden 1975 kylmin yö. Robbie Fitzgerald juoksee paniikissa pitkin lumen saartamia katuja kaupungin pahamaineisimmilla kulmilla. Ja hän juoksee pelastaakseen henkensä ja tuoreen perheensä - tietäen että heillä ei ole juurikaan mahdollisuuksia selvitä. Unelma-avioliitto oman tamiliprinsessan kanssa on suistunut taisteluksi köyhyyttä, ennakkoluuloja ja naapuruston raakaa vihaa vastaan. Robbie on nyt luullut keksineensä ulospääsyn painajaisesta ja pinkoo kilpaa kohtalonsa kanssa... Yön tapahtumat sysäävät liikkeelle tapahtumaketjun, jonka vaikutukset tuntuvat vielä seuraavassakin sukupolvessa.
***
Ensin, tätä oli tosi vaikee lukee. Mä lähinnä tulkitsin tekstin amatöörimäiseks wannabe-kirjailijan tuotokseks, joka yrittää antaa jotain mitä ei ole. Eikä tarina itsessään päässy ihan heti alkuun, vaikka kyllä se alusta lähti heti liikkeelle, miljöön ja tilanteen kuvaus vaati vaan kuvailemista, joka mut puudutti heti alussa, vaikka ne olikin mielenkiintosia kohtia.
Aika pian päästiin itse tarinaan. Luin tän äsken loppuun ja oon vähän pohdiskellu tätä tarinaa. Yks lause jäi mieleen: Olit auttamatta liian kaunis tähän maailmaan. Sitten siellä oli vertaus Dorian Graysta. Jotenki mä koen vahvasti, et Vincent oli tän tarinan päähenkilö, teema ja sanoma. Mut miten, sitä mä en tiedä. Tiedän sen kuitenkin, et syrjitty ja kiusattu, hylkiö omas niin voimakkaan kauneuden, ettei kyenny elämään, kun sen menetti. Sen ainoan pyhän asian omassa elämässään ja muut tappo sen. Elämän traagillisuus.
Aika ronskia tekstiä ja rajua kerrontaa. Se on hyvä, muhun tehoaa suorat sävelet. Yleensä vihjailut ja sellaset menee multa ohi. Mut silti, mä koin, että mä en ehkä ollu tarpeeks vastaanottavainen tälle tarinalle just nyt. Nyt ku kaikki tuntuu olevan yhtä juhlaa on vaikea samaistua traagisiin tarinoihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti