"Yhden ainoan rukouksen minä rukoilen, ja sitä minä toistan niin kauan kunnes kieleni kangistuu, ja se kuuluu - Catherine Earnshaw, älköön sielusi saako rauhaa niin kauan kuin minä elän! Sinä väitit, että minä sinut tapoin - kummittele minulle sitten! Niinhän murhatut tekevät murhaajilleen. Minä uskon - tai tiedän - että aaveita on maan päällä vaeltanut ennenkin. Seuraa minua joka paikkaan - ota mikä hahmo tahansa - tee minut vaikka hulluksi, mutta älä jätä minua tähän kuiluun, mistä en sinua löydä!" (Otavan Seitsentähden painoksen 2006 takakansi)
***
Huh huh. Aikamoinen kokemus. Kirjan aikana tuli niin paljon ajatuksia että tuntuu ettei mitenkään saa niitä purettua sanoiksi. Ensiksi, olin nähnyt elokuvan useita useita vuosia sitten ja jotenkin mieleen oli jäänyt se, että pääosassa olisi Heathcliffin ja Catherinen välinen rakkaus, toki se olikin, ei vain ihan niin kuin kuvittelin sen olevan. Yllättävää oli raakuus ja pahuus mitä Heathcliff osoitti muita kohtaan ja miten kohteli muita, etenkin omaa poikaansa. Pidin kerronnasta, siitä että kertojana on herra Lockwood tai pikemminkin taloudenhoitaja Ellen Dean, joka kertoi tarinaa Earnshaweista ja Lintoneista (ja Heathcliffeistä) herra Lockwoodille takautuvasti siihen päivään asti.
Odotin Jane Austenmaista tai Shakespearemäistä kerrontaa, mutta kieli olikin yllättävän "nykyaikaista", vaikka se ei tehnyt tarinaa ymmärrettäväksi. Monen monta kertaa pysähdyin ja pakitin ja mietin olinko nyt ymmärtänyt oikein ja samoin hahmojen väliset suhteet sai pysähtymään ja miettimään mitä sukua kukakin on kenellekin. Ahdistava, synkkä, raaka, suora ja heti ensimmäisestä sivusta tarina tempaisi mukaansa niin, ettei sitä voinut laskea käsistään. Luulin oikeasti että se on 600 sivuinen selostus siitä kuinka kaksi ihmistä rakastaa toisiaan, mutta se oli jokseenkin taustalla, se oli koko ajan mielessä, mutta sukupolvia vaihtui ja Catherinen jälkeen pääosaan tuli Cathy nuorempi. Toinen lukukerta varmasti avaisi enemmän. Tällä hetkellä olen melko sanaton.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti